Mikä
on pantser? Pantser on NaNoWriMo-osallistuja, joka ei ole suunnitellut
tekstiä etukäteen vaan kirjoittaa tarinaa sitä mukaa kuin se etenee.
Pantser termi tulee sanonnasta "Pulling it out of your pants" tai "fly
by the seat of your pants". Vapaa suomennos voisi olla "vetää hihasta".
Pansterin vastakohta on Planner, joka on suunnitellut juonikaaviot,
hahmot ja muita asioita jo hyvissä ajoin ennen marraskuuta. Pantserit
voidaan vielä jakaa useampaan alaosaan. Puhtain muoto on kirjoittaa
tarina alusta loppuun ilman minkäänlaista etukäteissuunnittelua,
hyppimistä tai editointia. Itse olen tänä vuonna peruspantser. Kirjoitan
tekstiä alusta loppuun ilman etukäteissuunnitelmia, mutta saatan
lisäillä tai editoida tekstejä myöhemmin. Aiemmin olen kirjoittanut sekä
pantserina että plannerina, mutta kaikki onnistumiset ovat tulleet
enemmän tai vähemmän pantserina.
Pantser vai planner? NaNoWriMo -ajatuksia ja lisää novellitekstiä
Tässäpä
hiukan taustaa tähän kirjoitteluun. Katsotaan mihin tarina johtaa.
Tuskin ainakaan valtavan upeaan kaunokirjalliseen tuotokseen. Mutta se
ei onneksi olekaan marraskuun tarkoitus.
Seminaarin jälkeen Max oli
pyytänyt Alisalta muutamia vinkkejä esiintymiseensä. Tämä oli johtanut
kohteliaaseen kahvitteluun, joka oli puolestaan johtanut nopeasti Alisan
asunnolle. Pian tämän jälkeen Maxin elämä Yhdysvalloissa oli huomattavasti
mielekkäämpää ja hän ei kaivannut enää kotiin. Kolme vuotta kuitenkin kului
nopeasti ja kun maailman muuttuessa tuli myös selväksi, että Maxin työt
jatkuisivat vain kotimaassa, alkoivat hän ja Alisa suunnittelemaan mahdollista
muuttoa pohjoismaihin. Alisalla oli taloudellisesti hyvä tilanne tutkimuksensa
ja kirjoittamiensa kahden menestyneen psykologia-oppaan kautta, joten hänelle
muuttaminen ei ollut ongelma. Max sen sijaan oli alkanut arvostaa paikallista
elämäntapaa, varsinkin kun Yhdysvallat alkoi pikkuhiljaa rauhoittumaan ja elämä
palautumaan sellaiseen muotoon tai ainakin lähemmäs sitä, jota se oli ollut
vielä 2000-luvun alussa. Hän oli kovasti tykästynyt kulttuurielämään, joka oli
herännyt taas henkiin ja kun poliisin ja armeijan tiukat otteet olivat
rauhoittaneet kadut, oli uudenlainen politiikka mahdollistanut ihmisten
tarttumisen elämänsyrjään kiinni huomattavasti tehokkaammin kuin ennen.
Lukuisten neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen Maxille tehtiin kuitenkin niin
hyvä tarjous, ettei hän nähnyt syytä kieltäytyä siitä. Tähän vaikutti erityisen paljon, että Alisa
oli tehnyt täysin selväksi haluavansa nähdä, minkälaista elämä erikoisessa
pohjoisen tasavaltalais-monarkiassa mahtoi olla. Niinpä Max hyväksyi
poliisipäällikön pestin pienessä Mattbyn kaupungissa lähellä Padborgia. Mattby
oli kasvanut valtavan nopeasti ja se oli syrjäyttänyt Padborgin tärkeimpänä
rajanylityspaikkana. Padborg oli yhä kuljetusliikenteen keskus, mutta Mattbyn
asukasluku oli ohittanut sen jo kolme vuotta aiemmin ja oli nyt hiukan yli
kymmenen tuhatta. Kaupungin poliisivoimat olivat kasvaneet samaan tahtiin
asukasluvun kanssa ja edellisen päällikön kuoltua liikenneonnettomuudessa oli
nopealla haulla tarvittu uutta verta. Max oli saanut aiemmin päällystökoulutuksen
ja hänen kansainvälisen kokemuksensa sekä erinomaisen saksankielen taidon
katsottiin olevan erinomainen etu työssä. Niinpä huhtikuussa 2028 Max ja Alisa
Bergfalk muuttivat kuukausi häidensä jälkeen Tanskan Mattbyhyn, jossa Alisa
jatkoi kolmannen kirjansa kirjoittamista ja Max aloitti uuden työnsä
poliisipäällikkönä.
Tässä hän nyt oli. Uudessa
työssänsä, josta kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla innoissaan ja
iloinen. Sen sijaan hän mietti Yhdysvaltoja ja sen poliiseja, jotka olivat
hengenvaarassa jokaisen työvuoronsa aikana. Toki pohjoismaissakin poliisien
puolisot puhuivat, kuinka aina sai pelätä saapuisiko toinen kotiin, mutta
tosiasiassa yksikään poliisi ei ollut kuollut tai vakavasti vammautunut koko
pohjoismaisen liittovaltion olemassaolon aikana. Ei edes silloin kun valtion
perustamisen jälkeen elettiin levottomia aikoja. Edelliset poliisien kuolemat
olivat sattuneet 2017, jolloin Euroopan Unionin ensimmäiset hajoamisen aihiot
olivat näkyvissä ja Suomessa ja Ruotsissa oli kummassakin kuollut yksi poliisi
yhteenotossa äärioikeistolaisten kanssa. Yksitoista vuotta olivat poliisit
saaneet tehdä työtänsä valtiossa, joka oli kaikilla mittapuilla yksi nykyisen
maailman parhaista. Kolmen vuoden aikana toisella mantereella Max oli nähnyt
useamman ystävänsä sairaalassa taistelemassa elämästään. Miten hän osaisi
ohjata näitä ihmisiä, alaisiaan toimimaan oikein, jos hän ei itsekään
ymmärtänyt maailmaa johon oli palannut?
Max katseli pahvilaatikkojen
kasaa, joiden pölyiseen pintaan iltapäiväaurinko paistoi syyttävästi. Hän
tiesi, että sihteeri hoitaisi asiat kuntoon ja järjestelisi asiat kuten hän
haluaisi. Hän tunsi silti syyllisyyttä siitä, että oli tuonut mukanaan valtavan
määrän tutkimus- ja koulutusaineistoaan uuteen työhuoneeseensa. Se olisi aivan
hyvin voinut mennä heidän kotinsa suureen toimistotilaan, jossa Alisa ei
työskennellyt oikeastaan koskaan. Alisa oli ihminen, joka kirjoitti missä
tahansa muualla paitsi työtilassa. Moni heidän lounaansa tai kahvihetkensä oli
katkennut nopeasti uuden ajatuksen vallatessa hänen vaimonsa mielenkiinnon. Max
oli nopeasti oppinut luovuttamaan näiden hetkien yllättäessä ja tyytynyt
ihailemaan vaimonsa kaunista tummaa ihoa, pitkiä mustia hiuksia ja ruskeita
silmiä, jotka vilistivät edestakaisin sormien kirjoittaessa antiikkiselle
kannettavan tietokoneen näppäimistölle. Max oli useampaan otteeseen yrittänyt
saada Alisaa vaihtamaan koneensa, mutta hän oli kohteliaasti aina kieltäytynyt.
Sen sijaan hän varmuuskopioi kaikki tiedostonsa vähintään viikon välein, koska
oli myös realisti 2002 vuosimallin Dellinsä suhteen. Hän puhui substanssista ja
turvallisesta painosta, todellisuudesta ja siitä, kuinka uudet langanohuet
koneet tippuisivat hänen laukkunsa saumojen läpi. Tämä kertoi myös hänen
ikivanhoista laukuistaan, eikä pelkästään uusien koneiden turvattomasta
keveydestä. Alisa oli ihminen, joka käytti minkä tahansa ostamansa tuotteen
loppuun asti. Hän myös korjasi laukkujansa, takkejansa, kenkiänsä ja muita
tavaroitansa niin monesti, että usein niissä oli enemmän uutta kuin
alkuperäistä. Se kaikki soti hänen aina huoliteltua ulkoasuansa kohtaan, mutta
jotenkin Alisa onnistui yhdistämään nämä tekijät täydelliseksi kokonaisuudeksi.
Max itse käytti samoja
farkkuja aina siihen asti, kunnes niihin ilmestyi ensimmäinen repeämä tai muu
pieni vika. Sen jälkeen ne lensivät automaattisesti joko roskakoriin tai
vaihtoehtoisesti tilkuiksi Alisan korjaus- ja käsityöprojekteihin, jos niiden
sävy oli sopiva. Hän ei muistanut koskaan käyneensä suutarilla tai vaihtaneensa
takin nappia. Oli helpompaa ostaa uusi. Jossain vaiheessa ennen kuin he
muuttivat takaisin Yhdysvalloista, oli Maxin kaapissa ainakin kaksikymmentä
sellaista takkia, jota hän ei koskaan enää käyttänyt hajonneiden kyynärpäiden,
irronneiden nappien tai rikkinäisen vetoketjun vuoksi. Jostain syystä ne eivät
kuitenkaan päätyneet yhtä helposti poistoon kuin farkut tai muut vaatteet. Ei
Max ollut koskaan mitään syytä siihen keksinyt, mutta muuton yhteydessä Alisa
oli saanut jostain päähänsä korjata ne kaikki ja lahjoittaa vaatekeräykseen.
Niinpä Maxin pakatessa koulutusmateriaalejansa ja muistiinpanojansa laatikoihin,
oli Alisa korjannut rikkinäisiä ja aina saatuaan yhden valmiiksi antanut pienen
suukon aviomiehensä poskelle, pakannut takin suureen pahvilaatikkoon ja
hyräillyt hiljaa vanhoja jazz-klassikkoja. Max ei ollut koskaan ollut niin
rakastunut mihinkään kuin noina hetkinä vaimoonsa.
Nyt samat pakatut laatikot
makasivat hänen muuten lähes aution työhuoneensa nurkassa. Ne olivat hänen
ainoa kiinnekohtansa Yhdysvalloissa vietettyihin työvuosiin. Max nousi
tuolistaan ja pyöräytti sitä laiskasti. Lähes äänetön liike rikkoutui vasta selkänojan
kolahtaessa ruskeaan kiviseinään. Max käveli laatikoille, avasi niistä
päällimmäisen ja luki otsikon paksusta mapista. ”Max Bergfalk – Puhejudon perusteet
ja asiakaslähtöisyys poliisitoiminnassa”. Hän tiputti mapin takaisin laatikkoon
ja asetteli kannen puolihuolimattomasti sen päälle. Juuri kun hän oli avaamassa
toista laatikkoa, oveen koputettiin; kohtelias kolmen koputuksen sarja,
sellainen jonka koputtaja on joko epävarma itsestään tai suoraan koputettavan
oven omaavan henkilön alainen, joka ei vielä tiedä miten uuteen pomoon tulisi
suhtautua.
—Sisään, Max huokaisi puoliääneen
ja tajusi vasta kuullessaan oman äänensä, ettei se ollut sellainen, jolla uuden
esimiehen tulisi vastata koputukseen.
Ovi avautui samalla
varovaisuudella, jolla koputukset oli tehty. Tulija oli pisin poliisi, jonka
Max oli koskaan nähnyt. Kaikki hänen olemuksessaan tuntui pyytävän anteeksi
tätä ominaisuutta. Max oli nähnyt miehen pitämässään tervetuliaispuheessa.
Häntä oli ollut mahdoton olla huomaamatta, kun miehen olkapäät olivat muiden
päiden tasalla ahtaassa seminaarihuoneessa. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa
olivat sidottu poninhännäksi ja tuuhea täysparta jotenkin vain korosti karun
viikingin sijaan miehen kumaraista olemusta ja ylösnostettuja hartioita. Max
mietti miltä Jon mahtaisi näyttää, jos hänet olisi puettu tunikaan,
rengaspaitaan, nahkaisiin saappaisiin ja käteen olisi annettu suuri hilpari tai
sotakirves. Ehkä hän olisi saanut itseluottamusta, tai vaihtoehtoisesti
näyttänyt maailman vaivautuneimmalta viikinkiberserkiltä historian aikana.
—Hei Jon, mitä on
mielessäsi?
—Tuli tehtävä pomo. Ajattelin,
että haluaisit tulla mukaan.
Jonin äänikin oli
anteeksipyytelevä. Max ei voinut olla ajattelematta, että hänen olisi joko
koulutettava miestä hiukan rohkeammaksi tai hän tulisi jossain vaiheessa
ärsyyntymään tähän.
—Mikäs sellainen tehtävä on,
johon päällikköä tarvitsette? Max kysyi, yrittäen tahallaan saada Jonin edes
hiukan avautumaan.
—Murha pomo, Jon vastasi
lakonisesti, Ensimmäinen murha tässä kaupungissa pomo.
Maxin ajatukset siirtyivät
laatikoista ja Jonin olemuksesta sekunnin sadasosassa työhön. Hän ei vastannut
mitään vaan nousi ylös ja käveli Jonin viereen. Mies näytti vieressä seisoessa
vielä entistä pidemmältä. Maxin olisi tehnyt valtavasti mieli yrittää keksiä
joku hauska nokkeluus, mutta ajatteli paremmaksi olla tekemättä niin.
—Eiköhän sitten mennä, Max
tokaisi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. Vaikkei hän ollut koskaan ollut
mukana murhatutkimuksessa oli tämä tervetullut häiriötekijä päivän toimiin.
Samantien huomattuaan ajatelleensa murhatutkimusta tervetulleena Max mietti
hetken omaa mielenterveyttään.
Max ja Jon kävelivät
toimiston poikki ja heidän mukaansa liittyi Jonin työpari, Iris Rask. Iris oli
ehkä Maxia muutaman vuoden nuorempi, suurin piirtein Maxin itsensä pituinen, vaalea
ja urheilullinen, mutta näytti Jonin vieressä pieneltä tytöltä. Max päätti
pitää tämän tiedon visusti itsellään, koska toisen rikosetsivänsä tytöttely
saattaisi missä tahansa tilanteessa olla tyhmä idea, saati sitten pomon
ensimmäisenä työpäivänä. Silloin tällöin Max oikeasti mietti oliko hän oikeasti
tahditon ja epäkohtelias ihminen, joka hädin tuskin pystyi pidättelemään
itseään, vai olivatko kaikki muutkin ihmiset samanlaisia.
—Hei Iris, Max tokaisi ehkä
hiukan liian pirteästi verrattuna siihen, miten hän oli ottanut Jonin vastaan.
—Hei pomo, Iris vastasi ja
väläytti pienen hymyn.
—Ottakaa te auto ja minä
ajan perässänne. En vielä tunne kaupunkia niin hyvin, että luottaisin edes
navigaattorin avulla löytäväni perille järkevästi, Max kehotti kahta etsivää,
jotka selvästi miettivät mitä uuden pomon edessä uskaltaisi puhua.
Tämä selvästi helpotti
tunnelmaa. Max arvasi, että hänen taustansa ja onneton ensiesiintymisensä
olisivat varmasti edellä ajavassa autossa eniten käsitelty tai jopa ainoa
puheenaihe. Oli parempi, että hän antaisi näiden ihmisten tehdä sitä työtä,
johon heidät oli koulutettu sen sijaan, että päsmäröisi pomona alusta asti muka
tietäen paremmin. Toinen osa hänestä taas mietti pitivätkö alaiset jo nyt
pomoansa ihan täytenä nössönä. No ehkä yhteinen työnteko helpottaisi
tilannetta, vaikka sitten murhan tutkinta. Max oli itsekin sitä mieltä, että
tämä viimeinen tulkinta murhasta oli huomattavasti yhteiskunnallisesti
sovinnaisempi, kuin hänen edellisensä oli ollut.
Jon ja Iris kävelivät vanhan
poliisiasemaksi muutetun koulurakennuksen takapihalle, jossa odottivat aseman
autot. Yksi siviiliautoista oli erikseen muokattu sopimaan Jonin pituudelle ja
siltikin hän antoi lähes aina Iriksen ajaa. Ilmeisesti ajaminen jopa muokatussa
autossa oli vaikeaa tai epämiellyttävää hänen ruumiinrakenteellansa. Max katsoi
sivusilmällä miten valtavan pitkä etsivä taitteli itsensä auton sisään kuin
olisi tehnyt tai purkanut suurta origamia. Taas kerran Max mietti ajatteliko
kukaan muu maailmassa tällaisia asioita vai oliko hän oikeasti huono ihminen.
Etsivien käynnistäessä autonsa avasi Max oman liisatun BMW:nsä ja istui
tummalle nahkapenkille. Auto oli hänen makuunsa liian pramea, mutta sen
mukavuus oli jotain taivaallista. Auto käyttäytyi ja tuntui sellaiselta, johon
Maxilla ei koskaan elämässään pitänyt olla mahdollisuutta tai varaa ja hän ei
aikonut tuntea huonoa omatuntoa tästä luontaisedusta. Napin painallus käynnisti
moottorin mukavasti ärjäisten. Bensa-autoissa oli jotain kouriintuntuvan
todellista. Jotain alkeellista. Pohjoismaissa niiden kanta alkoi käydä yhä
vähemmäksi, mutta maailmalla ne olivat toki yhä varsin yleisiä. Silti joka
kerta kun Max painoi kaasupoljinta, hän ei voinut olla tuntematta pientä
vihlaisua sydänalassaan johtuen toisaalta siitä mahtavasta tunteesta, jonka
vanha kunnon V8 herätti ja toisaalta siitä, että hän olisi aivan hyvin voinut
valita lähes yhtä tehokkaan sähköversion.
Maxin miettiessä
sähköautojen ja bensaversioiden eroja oli Jonin ja Iriksen auto jo kääntymässä
pois aseman pihasta. Niinpä hän polkaisi kaasua jopa hieman liian reippaasti ja
moottori ärjäisi kuuluvasti BMW:n syöksähtäessä pihan läpi etsivien viritetyn
Mitsubishin perään.
Sanoja 3362/3333
Huomenna sitten tekstin seurana ensimmäistä Movemberkuvaa. Nyt jatkamaan kirjoittelua.
0 comments:
Lähetä kommentti