maanantai 2. marraskuuta 2015

Pantser vai planner? NaNoWriMo -ajatuksia ja lisää novellitekstiä

Mikä on pantser? Pantser on NaNoWriMo-osallistuja, joka ei ole suunnitellut tekstiä etukäteen vaan kirjoittaa tarinaa sitä mukaa kuin se etenee. Pantser termi tulee sanonnasta "Pulling it out of your pants" tai "fly by the seat of your pants". Vapaa suomennos voisi olla "vetää hihasta". Pansterin vastakohta on Planner, joka on suunnitellut juonikaaviot, hahmot ja muita asioita jo hyvissä ajoin ennen marraskuuta. Pantserit voidaan vielä jakaa useampaan alaosaan. Puhtain muoto on kirjoittaa tarina alusta loppuun ilman minkäänlaista etukäteissuunnittelua, hyppimistä tai editointia. Itse olen tänä vuonna peruspantser. Kirjoitan tekstiä alusta loppuun ilman etukäteissuunnitelmia, mutta saatan lisäillä tai editoida tekstejä myöhemmin. Aiemmin olen kirjoittanut sekä pantserina että plannerina, mutta kaikki onnistumiset ovat tulleet enemmän tai vähemmän pantserina.


Tässäpä hiukan taustaa tähän kirjoitteluun. Katsotaan mihin tarina johtaa. Tuskin ainakaan valtavan upeaan kaunokirjalliseen tuotokseen. Mutta se ei onneksi olekaan marraskuun tarkoitus. 

  Seminaarin jälkeen Max oli pyytänyt Alisalta muutamia vinkkejä esiintymiseensä. Tämä oli johtanut kohteliaaseen kahvitteluun, joka oli puolestaan johtanut nopeasti Alisan asunnolle. Pian tämän jälkeen Maxin elämä Yhdysvalloissa oli huomattavasti mielekkäämpää ja hän ei kaivannut enää kotiin. Kolme vuotta kuitenkin kului nopeasti ja kun maailman muuttuessa tuli myös selväksi, että Maxin työt jatkuisivat vain kotimaassa, alkoivat hän ja Alisa suunnittelemaan mahdollista muuttoa pohjoismaihin. Alisalla oli taloudellisesti hyvä tilanne tutkimuksensa ja kirjoittamiensa kahden menestyneen psykologia-oppaan kautta, joten hänelle muuttaminen ei ollut ongelma. Max sen sijaan oli alkanut arvostaa paikallista elämäntapaa, varsinkin kun Yhdysvallat alkoi pikkuhiljaa rauhoittumaan ja elämä palautumaan sellaiseen muotoon tai ainakin lähemmäs sitä, jota se oli ollut vielä 2000-luvun alussa. Hän oli kovasti tykästynyt kulttuurielämään, joka oli herännyt taas henkiin ja kun poliisin ja armeijan tiukat otteet olivat rauhoittaneet kadut, oli uudenlainen politiikka mahdollistanut ihmisten tarttumisen elämänsyrjään kiinni huomattavasti tehokkaammin kuin ennen. Lukuisten neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen Maxille tehtiin kuitenkin niin hyvä tarjous, ettei hän nähnyt syytä kieltäytyä siitä.  Tähän vaikutti erityisen paljon, että Alisa oli tehnyt täysin selväksi haluavansa nähdä, minkälaista elämä erikoisessa pohjoisen tasavaltalais-monarkiassa mahtoi olla. Niinpä Max hyväksyi poliisipäällikön pestin pienessä Mattbyn kaupungissa lähellä Padborgia. Mattby oli kasvanut valtavan nopeasti ja se oli syrjäyttänyt Padborgin tärkeimpänä rajanylityspaikkana. Padborg oli yhä kuljetusliikenteen keskus, mutta Mattbyn asukasluku oli ohittanut sen jo kolme vuotta aiemmin ja oli nyt hiukan yli kymmenen tuhatta. Kaupungin poliisivoimat olivat kasvaneet samaan tahtiin asukasluvun kanssa ja edellisen päällikön kuoltua liikenneonnettomuudessa oli nopealla haulla tarvittu uutta verta. Max oli saanut aiemmin päällystökoulutuksen ja hänen kansainvälisen kokemuksensa sekä erinomaisen saksankielen taidon katsottiin olevan erinomainen etu työssä. Niinpä huhtikuussa 2028 Max ja Alisa Bergfalk muuttivat kuukausi häidensä jälkeen Tanskan Mattbyhyn, jossa Alisa jatkoi kolmannen kirjansa kirjoittamista ja Max aloitti uuden työnsä poliisipäällikkönä.

Tässä hän nyt oli. Uudessa työssänsä, josta kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla innoissaan ja iloinen. Sen sijaan hän mietti Yhdysvaltoja ja sen poliiseja, jotka olivat hengenvaarassa jokaisen työvuoronsa aikana. Toki pohjoismaissakin poliisien puolisot puhuivat, kuinka aina sai pelätä saapuisiko toinen kotiin, mutta tosiasiassa yksikään poliisi ei ollut kuollut tai vakavasti vammautunut koko pohjoismaisen liittovaltion olemassaolon aikana. Ei edes silloin kun valtion perustamisen jälkeen elettiin levottomia aikoja. Edelliset poliisien kuolemat olivat sattuneet 2017, jolloin Euroopan Unionin ensimmäiset hajoamisen aihiot olivat näkyvissä ja Suomessa ja Ruotsissa oli kummassakin kuollut yksi poliisi yhteenotossa äärioikeistolaisten kanssa. Yksitoista vuotta olivat poliisit saaneet tehdä työtänsä valtiossa, joka oli kaikilla mittapuilla yksi nykyisen maailman parhaista. Kolmen vuoden aikana toisella mantereella Max oli nähnyt useamman ystävänsä sairaalassa taistelemassa elämästään. Miten hän osaisi ohjata näitä ihmisiä, alaisiaan toimimaan oikein, jos hän ei itsekään ymmärtänyt maailmaa johon oli palannut?

Max katseli pahvilaatikkojen kasaa, joiden pölyiseen pintaan iltapäiväaurinko paistoi syyttävästi. Hän tiesi, että sihteeri hoitaisi asiat kuntoon ja järjestelisi asiat kuten hän haluaisi. Hän tunsi silti syyllisyyttä siitä, että oli tuonut mukanaan valtavan määrän tutkimus- ja koulutusaineistoaan uuteen työhuoneeseensa. Se olisi aivan hyvin voinut mennä heidän kotinsa suureen toimistotilaan, jossa Alisa ei työskennellyt oikeastaan koskaan. Alisa oli ihminen, joka kirjoitti missä tahansa muualla paitsi työtilassa. Moni heidän lounaansa tai kahvihetkensä oli katkennut nopeasti uuden ajatuksen vallatessa hänen vaimonsa mielenkiinnon. Max oli nopeasti oppinut luovuttamaan näiden hetkien yllättäessä ja tyytynyt ihailemaan vaimonsa kaunista tummaa ihoa, pitkiä mustia hiuksia ja ruskeita silmiä, jotka vilistivät edestakaisin sormien kirjoittaessa antiikkiselle kannettavan tietokoneen näppäimistölle. Max oli useampaan otteeseen yrittänyt saada Alisaa vaihtamaan koneensa, mutta hän oli kohteliaasti aina kieltäytynyt. Sen sijaan hän varmuuskopioi kaikki tiedostonsa vähintään viikon välein, koska oli myös realisti 2002 vuosimallin Dellinsä suhteen. Hän puhui substanssista ja turvallisesta painosta, todellisuudesta ja siitä, kuinka uudet langanohuet koneet tippuisivat hänen laukkunsa saumojen läpi. Tämä kertoi myös hänen ikivanhoista laukuistaan, eikä pelkästään uusien koneiden turvattomasta keveydestä. Alisa oli ihminen, joka käytti minkä tahansa ostamansa tuotteen loppuun asti. Hän myös korjasi laukkujansa, takkejansa, kenkiänsä ja muita tavaroitansa niin monesti, että usein niissä oli enemmän uutta kuin alkuperäistä. Se kaikki soti hänen aina huoliteltua ulkoasuansa kohtaan, mutta jotenkin Alisa onnistui yhdistämään nämä tekijät täydelliseksi kokonaisuudeksi.

Max itse käytti samoja farkkuja aina siihen asti, kunnes niihin ilmestyi ensimmäinen repeämä tai muu pieni vika. Sen jälkeen ne lensivät automaattisesti joko roskakoriin tai vaihtoehtoisesti tilkuiksi Alisan korjaus- ja käsityöprojekteihin, jos niiden sävy oli sopiva. Hän ei muistanut koskaan käyneensä suutarilla tai vaihtaneensa takin nappia. Oli helpompaa ostaa uusi. Jossain vaiheessa ennen kuin he muuttivat takaisin Yhdysvalloista, oli Maxin kaapissa ainakin kaksikymmentä sellaista takkia, jota hän ei koskaan enää käyttänyt hajonneiden kyynärpäiden, irronneiden nappien tai rikkinäisen vetoketjun vuoksi. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan päätyneet yhtä helposti poistoon kuin farkut tai muut vaatteet. Ei Max ollut koskaan mitään syytä siihen keksinyt, mutta muuton yhteydessä Alisa oli saanut jostain päähänsä korjata ne kaikki ja lahjoittaa vaatekeräykseen. Niinpä Maxin pakatessa koulutusmateriaalejansa ja muistiinpanojansa laatikoihin, oli Alisa korjannut rikkinäisiä ja aina saatuaan yhden valmiiksi antanut pienen suukon aviomiehensä poskelle, pakannut takin suureen pahvilaatikkoon ja hyräillyt hiljaa vanhoja jazz-klassikkoja. Max ei ollut koskaan ollut niin rakastunut mihinkään kuin noina hetkinä vaimoonsa.

Nyt samat pakatut laatikot makasivat hänen muuten lähes aution työhuoneensa nurkassa. Ne olivat hänen ainoa kiinnekohtansa Yhdysvalloissa vietettyihin työvuosiin. Max nousi tuolistaan ja pyöräytti sitä laiskasti. Lähes äänetön liike rikkoutui vasta selkänojan kolahtaessa ruskeaan kiviseinään. Max käveli laatikoille, avasi niistä päällimmäisen ja luki otsikon paksusta mapista. ”Max Bergfalk – Puhejudon perusteet ja asiakaslähtöisyys poliisitoiminnassa”. Hän tiputti mapin takaisin laatikkoon ja asetteli kannen puolihuolimattomasti sen päälle. Juuri kun hän oli avaamassa toista laatikkoa, oveen koputettiin; kohtelias kolmen koputuksen sarja, sellainen jonka koputtaja on joko epävarma itsestään tai suoraan koputettavan oven omaavan henkilön alainen, joka ei vielä tiedä miten uuteen pomoon tulisi suhtautua. 

­—Sisään, Max huokaisi puoliääneen ja tajusi vasta kuullessaan oman äänensä, ettei se ollut sellainen, jolla uuden esimiehen tulisi vastata koputukseen.
Ovi avautui samalla varovaisuudella, jolla koputukset oli tehty. Tulija oli pisin poliisi, jonka Max oli koskaan nähnyt. Kaikki hänen olemuksessaan tuntui pyytävän anteeksi tätä ominaisuutta. Max oli nähnyt miehen pitämässään tervetuliaispuheessa. Häntä oli ollut mahdoton olla huomaamatta, kun miehen olkapäät olivat muiden päiden tasalla ahtaassa seminaarihuoneessa. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa olivat sidottu poninhännäksi ja tuuhea täysparta jotenkin vain korosti karun viikingin sijaan miehen kumaraista olemusta ja ylösnostettuja hartioita. Max mietti miltä Jon mahtaisi näyttää, jos hänet olisi puettu tunikaan, rengaspaitaan, nahkaisiin saappaisiin ja käteen olisi annettu suuri hilpari tai sotakirves. Ehkä hän olisi saanut itseluottamusta, tai vaihtoehtoisesti näyttänyt maailman vaivautuneimmalta viikinkiberserkiltä historian aikana. 

—Hei Jon, mitä on mielessäsi? 

­—Tuli tehtävä pomo. Ajattelin, että haluaisit tulla mukaan.
Jonin äänikin oli anteeksipyytelevä. Max ei voinut olla ajattelematta, että hänen olisi joko koulutettava miestä hiukan rohkeammaksi tai hän tulisi jossain vaiheessa ärsyyntymään tähän.

—Mikäs sellainen tehtävä on, johon päällikköä tarvitsette? Max kysyi, yrittäen tahallaan saada Jonin edes hiukan avautumaan.

—Murha pomo, Jon vastasi lakonisesti, Ensimmäinen murha tässä kaupungissa pomo. 

Maxin ajatukset siirtyivät laatikoista ja Jonin olemuksesta sekunnin sadasosassa työhön. Hän ei vastannut mitään vaan nousi ylös ja käveli Jonin viereen. Mies näytti vieressä seisoessa vielä entistä pidemmältä. Maxin olisi tehnyt valtavasti mieli yrittää keksiä joku hauska nokkeluus, mutta ajatteli paremmaksi olla tekemättä niin. 

—Eiköhän sitten mennä, Max tokaisi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. Vaikkei hän ollut koskaan ollut mukana murhatutkimuksessa oli tämä tervetullut häiriötekijä päivän toimiin. Samantien huomattuaan ajatelleensa murhatutkimusta tervetulleena Max mietti hetken omaa mielenterveyttään.

Max ja Jon kävelivät toimiston poikki ja heidän mukaansa liittyi Jonin työpari, Iris Rask. Iris oli ehkä Maxia muutaman vuoden nuorempi, suurin piirtein Maxin itsensä pituinen, vaalea ja urheilullinen, mutta näytti Jonin vieressä pieneltä tytöltä. Max päätti pitää tämän tiedon visusti itsellään, koska toisen rikosetsivänsä tytöttely saattaisi missä tahansa tilanteessa olla tyhmä idea, saati sitten pomon ensimmäisenä työpäivänä. Silloin tällöin Max oikeasti mietti oliko hän oikeasti tahditon ja epäkohtelias ihminen, joka hädin tuskin pystyi pidättelemään itseään, vai olivatko kaikki muutkin ihmiset samanlaisia. 

—Hei Iris, Max tokaisi ehkä hiukan liian pirteästi verrattuna siihen, miten hän oli ottanut Jonin vastaan.

—Hei pomo, Iris vastasi ja väläytti pienen hymyn.

—Ottakaa te auto ja minä ajan perässänne. En vielä tunne kaupunkia niin hyvin, että luottaisin edes navigaattorin avulla löytäväni perille järkevästi, Max kehotti kahta etsivää, jotka selvästi miettivät mitä uuden pomon edessä uskaltaisi puhua. 

Tämä selvästi helpotti tunnelmaa. Max arvasi, että hänen taustansa ja onneton ensiesiintymisensä olisivat varmasti edellä ajavassa autossa eniten käsitelty tai jopa ainoa puheenaihe. Oli parempi, että hän antaisi näiden ihmisten tehdä sitä työtä, johon heidät oli koulutettu sen sijaan, että päsmäröisi pomona alusta asti muka tietäen paremmin. Toinen osa hänestä taas mietti pitivätkö alaiset jo nyt pomoansa ihan täytenä nössönä. No ehkä yhteinen työnteko helpottaisi tilannetta, vaikka sitten murhan tutkinta. Max oli itsekin sitä mieltä, että tämä viimeinen tulkinta murhasta oli huomattavasti yhteiskunnallisesti sovinnaisempi, kuin hänen edellisensä oli ollut.

Jon ja Iris kävelivät vanhan poliisiasemaksi muutetun koulurakennuksen takapihalle, jossa odottivat aseman autot. Yksi siviiliautoista oli erikseen muokattu sopimaan Jonin pituudelle ja siltikin hän antoi lähes aina Iriksen ajaa. Ilmeisesti ajaminen jopa muokatussa autossa oli vaikeaa tai epämiellyttävää hänen ruumiinrakenteellansa. Max katsoi sivusilmällä miten valtavan pitkä etsivä taitteli itsensä auton sisään kuin olisi tehnyt tai purkanut suurta origamia. Taas kerran Max mietti ajatteliko kukaan muu maailmassa tällaisia asioita vai oliko hän oikeasti huono ihminen. Etsivien käynnistäessä autonsa avasi Max oman liisatun BMW:nsä ja istui tummalle nahkapenkille. Auto oli hänen makuunsa liian pramea, mutta sen mukavuus oli jotain taivaallista. Auto käyttäytyi ja tuntui sellaiselta, johon Maxilla ei koskaan elämässään pitänyt olla mahdollisuutta tai varaa ja hän ei aikonut tuntea huonoa omatuntoa tästä luontaisedusta. Napin painallus käynnisti moottorin mukavasti ärjäisten. Bensa-autoissa oli jotain kouriintuntuvan todellista. Jotain alkeellista. Pohjoismaissa niiden kanta alkoi käydä yhä vähemmäksi, mutta maailmalla ne olivat toki yhä varsin yleisiä. Silti joka kerta kun Max painoi kaasupoljinta, hän ei voinut olla tuntematta pientä vihlaisua sydänalassaan johtuen toisaalta siitä mahtavasta tunteesta, jonka vanha kunnon V8 herätti ja toisaalta siitä, että hän olisi aivan hyvin voinut valita lähes yhtä tehokkaan sähköversion. 

Maxin miettiessä sähköautojen ja bensaversioiden eroja oli Jonin ja Iriksen auto jo kääntymässä pois aseman pihasta. Niinpä hän polkaisi kaasua jopa hieman liian reippaasti ja moottori ärjäisi kuuluvasti BMW:n syöksähtäessä pihan läpi etsivien viritetyn Mitsubishin perään. 

Sanoja 3362/3333 

Huomenna sitten tekstin seurana ensimmäistä Movemberkuvaa. Nyt jatkamaan kirjoittelua. 

0 comments: