lauantai 8. elokuuta 2015

Uudistusta peruskouluun: muutama sana arvioinnista

Blogin kuvauksessa lukee, että politiikka, some, perhe-elämä ja koulutus on asioita, joista tykkään kirjoitella. Koulutus on kuitenkin jäänyt aika vähille näissä teksteissä, vaikka sitä töissänsä käsitteli koko ajan.
(Pikku hehkutus tähän väliin taas. Koti-isänä on ihan sairaan hienoa. Kaikkien pitäisi kokeilla)

Toki suhteellisen ärtynyt kirje opetusministerille tuli tuossa kirjoitettua hetken aikaa takaperin. Sekin vaan tahtoi olla enemmän poliittinen kannanotto kuin varsinaisesti koulutusasiaa.

Paljon kuitenkin puhutaan siitä, että koulutus on yksi tämän hallituksen kuuluisia kärkihankkeita. Samaan aikaan ollaan huolissaan eriarvoistumisesta, digitalisoitumisen toteutumisesta järkevästi, uudesta opetussuunnitelmasta ja vaikka mistä.

Myönnän olevani aika huono OAJ:n jäsen. En välttämättä siis ole huono opettaja, mutta OAJ:n jäsenenä koen olevani tosi huono. Mielestäni meillä olisi varaa remontoida peruskoulua vaikka kuinka rankalla kädellä. Maailma on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa ihan älyttömän paljon. Oppisisällöllinen oppiminen ja oppitunteihin, luokkahuoneisiin tai opetusryhmiin sidottu opetus on mielestäni vanhanaikaista.
(Aloitin kappaleen Maarit Korhosesta ja siitä mikä ärsyttää minua kyseisessä keississä, mutta tuli niin pitkä teksti, että saa mennä omaksi postauksekseen myöhemmin).

Lähdetään ensimmäiseksi tässä postauksessa puhumaan tuosta arvioinnista. Asetukset taitavat määrätä, että arvioinnin tulee olla jatkuvaa ja oppilasta kehittävää (taas edit. Hain tuohon alle ihan koko asetuksen arvioinnista)

10 §
Arviointi opintojen aikana
Oppilaan opintojen edistymisestä sekä oppilaan työskentelystä ja käyttäytymisestä on annettava riittävän usein tietoa oppilaalle ja hänen huoltajalleen. Tietojen antamisesta määrätään tarkemmin opetussuunnitelmassa.

Kunkin lukuvuoden päättyessä oppilaalle tulee antaa todistus, johon merkitään oppilaan opinto-ohjelma ja oppiaineittain tai aineryhmittäin arvio siitä, miten oppilas on saavuttanut asetetut tavoitteet, sekä arvio oppilaan käyttäytymisestä. Opetushallitus määrää, mitkä oppiaineet voidaan arvioida yhdessä.

Edellä 2 momentissa tarkoitettu arvio annetaan numeroin tai sanallisesti. Numeroarvostelussa käytetään asteikkoa 4–10. Arvosana 5 osoittaa välttäviä, 6 kohtalaisia, 7 tyydyttäviä, 8 hyviä, 9 kiitettäviä sekä 10 erinomaisia tietoja ja taitoja. Hylätty suoritus merkitään arvosanalla 4. Sanallista arviota voidaan käyttää, jollei opetushallitus toisin määrää:

1) arvioinnissa 1–7 vuosiluokalla;
2) valinnaisena aineena opetettavan aineen tai aineryhmän arvioinnissa;
3) perusopetuslain 25 §:n 2 momentissa tarkoitetun pidennetyn oppivelvollisuuden piirissä olevien oppilaiden arvioinnissa;
4) niiden oppilaiden arvioinnissa, joiden äidinkieli on, suomen ja ruotsin kieltä lukuun ottamatta, muu kuin opetuksessa käytettävä kieli, päättöarviointia lukuun ottamatta; sekä
5) aina numeroarvostelun lisäksi.

Tästä siis lähdetään liikkeelle. Ensinnäkin koko numeroarviointi on luotu aikana, jolloin oppilaat haluttiin luokitella niihin, jotka jatkavat oppikouluun ja niihin, jotka jäävät kansalaiskouluun. Tarkoitus oli asetella oppilaat paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten oppiaines on jokaisessa oppiaineessa suoritettu.

Samaa menetelmää noudatamme yhä edelleen lähes sata vuotta myöhemmin. Liikumme vuosiluokka kerrallaan, luokka ja oppisisältö kerrallaan, luokasta toiseen, oppiaineesta toiseen, vuodesta toiseen. Se palvelee vain hyvin pientä osaa meidän oppilasaineksestamme. Se tuottaa hyviä oppimistuloksia siinä järjestelmässä, jollaisessa me toivomme hyviä oppimistuloksia saatavan. Se ei kuitenkaan kehota kokeilemaan, haastamaan itseään, yrittämään tai luomaan. Päinvastoin järjestelmä tuottaa aivan liikaa kouluun, opiskeluun, yrittämiseen ja erehtymiseen kyllästyneitä lapsia ja nuoria.

Tähän on mielestäni kaksi selkeää syytä. Arviointi ja luokkatasojärjestelmä. Jos me oikeasti haluaisimme radikaalisti muuttaa koulua ja vastata tämän päivän ja ehkä jopa ennen kaikkea huomisen haasteisiin, pitäisi meidän myös reippaasti haastaa nämä seikat.

Arvioinnissa pitäisi lähteä oppisisältölähtöiseen arviointiin, jossa oppilaan osaamista seurataan reaaliaikaisesti niiden opetettujen ja opiskeltujen sisältöjen mukaan, jotka hän on suorittanut. Siirrytään pois siitä, että kaksi oppilasta joiden matematiikan taidot ovat täysin eri puolella skaalaa, saavat kumpikin numeron kahdeksan. Kerrotaan sen sijaan, että Anna on hemmetin hyvä geometriassa, spatiaalisessa hahmottamisessa ja peruslaskuissa. Laura taas osaa desimaalilaskut, prosenttilaskut ja murtoluvut kuin vettä vaan. Sen sijaan molemmilla on vielä harjoiteltavaa muutamalla muulla osa-alueella. Mirka taas taistelee useamman oppisisällön kanssa ja jatkaa niiden parissa harjoittelua. Helena on samassa opetusryhmässä, mutta opiskelee jo korkeamman tason sisältöjä kaikissa osa-alueissa.

Oppilaan tulee opiskella oppisisällöt kuten ennenkin. Sen sijaan, että hän kuitenkin opiskelee geometriaa kolmen viikon ajan muun ryhmän kanssa aukeama tai notebook-sivusto kerrallaan, voi oppilas opiskella samat asiat vaikkapa viikossa. Tämän jälkeen hän voi jatkaa eteenpäin samassa aihepiirissä tai vaihtoehtoisesti vaikkapa lähteä tutkimaan jo uutta aihepiiriä mikäli oman oppimisen edellytykset siihen ovat. Vaihtoehtoisesti toinen oppilas voi käyttää samaan asiaan aikaa enemmän.

Saavuttaessaan tavoitteet, oppilas voi siirtyä seuraavalle tasolle opiskelemaan vaativampia asioita samasta aihealueesta. Näin oppilas löytää ja voi tunnistaa omia vahvuusalueitaan ja kehittämisen kohteitaan huomattavasti helpommin kuin törmäämällä vuosi toisensa jälkeen siihen "ettei osaa murtolukuja".

Erilaiset oppimisryhmät, opiskelupiirit, itsenäinen ja elektronisesti tuettu oppiminen ja jatkuva arviointi mahdollistaisivat yksilöllisen etenemisen tänä päivänä hyvin tehokkaasti. Näihin käytäntöihin pitäisi kuitenkin satsata resursseja. Digitalisaatio ei saa tarkoittaa uusia laitteita tai ohjelmia, jos niiden pedagoginen käyttö on samanlaista kuin piirtoheittimen. Sen tulee nimenomaan olla rohkeaa, ennakkoluulotonta ja rajoja rikkovaa oppimisen ja opiskelun taitojen tukemista uusilla käytännöillä ja työskentelytavoilla, joita tämä teknologia mahdollistaa. Esimerkiksi Fronter-ympäristön ILP-arviointityökalu on yksi esimerkki teknologiasta, jolla tällaista oikeanlaista ja järkevää digitalisaatiota voidaan kouluihin tuoda.

Mennään siis tästä 
Kuva Iltalehti



 Tähän
 

OAJ:n kauhistus siitä, että arviointiin koskettaisiin. Tai OAJ:n kauhistus siitä, että ylipäänsä mihinkään koskettaisiin lienee vähättelyä sille minkä vastustuksen tämä aiheuttaisi suuressa osassa sen jäsenistöä. Saati sitten vanhempia, kuntapäättäjiä jne.

Onko vanhaan takertuminen oikeasti kuitenkin vain meidän omaa nostalgiankaipuutamme. Sitä koska me teimme asiat tietyllä tavalla on sen oltava paras ja ainoa. Eikö me voitaisi kokeilla jotain uutta? Tokihan kuten tuolla perusopetusasetuksessa lukee, arvioinnin voi vuosiluokilla 1-7 järjestää muutenkin kuin numeroilla. Yleinen käytäntö nykyään taitaa olla, että numerot tulevat käyttöön tuossa 4-6 -luokilla.

Tasoarvioinnin mallia pitäisi kokeilla ja pilotoida rohkeasti erilaisissa kouluissa. Meiltä ihan varmasti löytyy rehtoreita ja opettajia, jotka tähän olisivat valmiita. Mitään ei kannata muuttaa noin vain. Jos pilotit osoittautuisivatkin äärimmäisen raskaiksi, vaikeiksi ja tärkeimpänä oppilaita vähemmän hyödyttäviksi kuin perinteinen arviointimalli, voitaisiin ajatuksesta luopua ja katsoa muita mahdollisuuksia. Mitään ei kuitenkaan voida muuttaa niin kauan, kun ajatusmaailmamme on sellainen, että peruskoulu on pyhä ja sen tavat toimia parhaita mahdollisia.

Samalla kun jo räjäytystyöt on alkuun laitettu voitaisiin siirtyä vuosiluokista luokattomampaan opetukseen. En tarkoita, että oppilaiden pitäisi itse pystyä suunnittelemaan oppisisältöjänsä tai valita kurssejansa kuten lukiossa. Tarkoitan sitä, että me voisimme opettaa oppilaita heidän taitojensa ja kiinnostuksensa mukaan sen sijaan, että raahaamme 20. oppilasta vuodesta toiseen samojen sisältöjen läpi samassa tahdissa. Oppilaat kun eivät ole samanlaisia. He eivät opi samalla tahdilla, eikä heidän pitäisikään.

Ilmiöpohjainen oppiminen on hyvä esimerkki eteenpäin otettavista askelista. Valitettavasti se on monella tavalla vesitetty kompromissi, jottei vanhoja toimijoita suututettaisi tai rasitettaisi liiaksi. Meidän tulisi vielä rohkeammin askelin lähteä tukemaan sekä niitä oppilaita, jotka janoavat tietoa ja opiskelun haasteita enemmän kuin ehdimme antaa ja niitä, jotka tarvitsevat tukea perussisällön oppimisessa.

Ennen kaikkea meidän pitäisi kuitenkin innostaa ja jaksaa muistaa se "harmaa massa". Ne oppilaat, jotka käyvät koulua ja opiskelevat ilman sen suurempia ongelmia tai haasteita. Näille oppilaille. Sille suurimmalle osalle meidän koulumme kävijöitä tämä mahdollistaisi sen innokkuuden syntymisen. Se mahdollistaisi sen oman mielenkiinnon kohteen löytymisen. Se antaisi mahdollisuuden kasvattaa ja kehittää omien intohimojensa kohteita. Se voisi sytyttää paljon suuremmassa osassa oppilaita sen kipinän, joka antaa meille tulevaisuuden yrittäjiä, taiteilijoita, filosofeja, johtajia ja huippuosaajia. Ihmisiä, jotka tavoittelevat kuuta taivaalta ja tähtäävät siihen mitä haluavat eivätkä tyydy siihen mitä heille tarjotaan. Tämä on tavoittelemisen arvoinen asia. Näillä askelilla me loisimme mielekkyyttä pakon sijaan opiskeluun.

Mielekkyyden merkitystä painottaa mm. Lauri Järvilehto, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon opiskelun, oppimisen ja koulutuksen kehittämisestä. Suosittelen kirjaa Hauskan oppimisen vallankumous ihan jokaiselle koulutuksesta, opiskelusta ja opettamisesta kiinnostuneelle.

Tiedän, että näistä asioista on puhunut ja kirjoittanut moni muukin. Kaikkein parhaiten asiaa on tuonut omasta mielestäni esille Sir Ken Robinson. Hänen muutaman hienon puheensa löydät tästä alta.





Tiedän haasteet. Tiedän ongelmat. Tiedän rahasta, koulutuksesta ja muutoksista. Silti uskon siihen, että koulun pitää kasvaa, kehittyä ja tulla tähän aikaan. Uskon siihen, että me voidaan luoda maailman yhdestä parhaista koulutusjärjestelmistä tämän ajan ja huomisen paras. Haluan, että me emme jää siihen uskoon, että peruskoulumme on valmis.

Jos kerrankin jätetäänkin miettimättä miksi me ei voida muuttaa asioita ja kokeilla uutta ja oikeasti tuoda koulua lähemmäs sitä maailmaa, jossa elämme. Jos kerrankin edes ajatuksen tasolla annettaisiin poteroiden olla ja kokeiltaisiin rohkeasti uutta. Jos jotenkin me voitaisiin myöntää se, että lapset eivät ole numeroita, tunnuksia ja ryhmän osia. Jokainen oppilas on omanlaisensa ja jokainen oppii omalla tavallaan.

Haluaisin osata kirjoittaa tästä asiasta paljon paremmin. Haluaisin saada sen ajatuksen yhtä hyvin esiin kuin vaikkapa tässä kirjoituksessa mainitsemani herrasmiehet.

Siihen asti että tähän kykenen, tyydyn mainostamaan heidän ajatuksiaan. Sitä maailmaa ja koulua, joka meillä voisi olla. Lisäksi mainostan vielä SITRA:n Uusi koulutus -foorumia.

Sir Ken Robinsonin sanoin "School doesn't need evolution. It needs a revolution".



0 comments: