NaNo loppuu kohta ja niin loppuu tarinakin. Vauhdilla mennään ja tarinaa käydään.

Näin sitä kuukauden jahkaamisen jälkeen sitten selvitetään ja paljastetaan asioita yhdessä päivässä enemmän kuin laki sallisi. Ei se hyvää kirjoittamista ole, mutta kun toi marraskuun loppu vaan puskee vastaan. Ensi vuonna kirjoitan kyllä tutummassa genressä niin osaa ehkä vähän tahdittaakin. Ei se mitään. Hieno stoori *köhköhjepjepköhköh* ja kyllä se tästä.

 —Kun te kaksi olette saaneet selvitettyä välituntikiistanne kahvista niin joku saa kertoa minulle mitä oikein tapahtui, Max puhui hitaasti ja yritti välttää liian pitkiä lauseita. Häntä heikotti vieläkin, vaikka yrittikin peitellä asiaa.

—Mennään istumaan alas johonkin niin voidaan käydä asiat läpi, Iris totesi.

Kaikki kolme kävelivät hiljaa alas sairaalan ulko-oville ja ovista ulos. Max seurasi Jonia ja Iristä parkkipaikalle, jossa oli myös Maxin BMW.

—Kuka tuon tänne toi? Maxin oli pakko kysyä.

—Joku partion jäsenistä. Tutkinta kävi sen läpi, mutta kimmokkeen aiheuttamaaa naarmua lukuunottamatta se ei tainnut liittyä tapahtumaan mitenkään, Jon kertoi, Ajattelivat että kun se on sinun autosi niin voisivat tuoda sen tänne, Jon heitti avaimet Maxille.

—Päätäni särkee sen verran, että taidan jättää ajamiset teille, Max sanoi ja tiesi, että pelkästään tällä lauseella olisi tohtori Niskala pitänyt hänet puoliväkisin sairaalassa.

Jon ja Iris eivät kuitenkaan asiaan kiinnittäneet suurempaa huomiota.

—Homma selvä pomo, jätetäänkö auto tänne vai haluatko jomman kumman meistä ajavan sen asemalle, Iris kysyi vielä.

Max antoi avaimet Iriksen käteen. Jon asteli heidän aiemminkin käyttämälleen Mitsubishille. Max puolestaan odotti Iriksen avaavan ovet ja istahti ensimmäistä kertaa itse virka-autonsa matkustajan paikalle.

—Tämähän vaikuttaa hyvältä. Voisin harkita kuljettajan palkkaamista. Mistähän kohtaa budjettia voisi kiristää yhden ihmisen vuosipalkan verran, Max kysyi, kun he olivat lähteneet liikkeelle ja hän sai itselleen mukavan asennon.

—Voisit esimerkiksi hillitä sairaalalaskuissa, Iris vastasi ilkikurisesti virnistäen.

—Hei älä viitsi, Max totesi, Sain juuri kuulla samaa virttä arvon tohtorilta, joka minua hoiti. Hänen mielestään olen ilmeisesti tehnyt jotain erityisen pahaa, kun en suostunut tulemaan ammutuksi virkatehtävässäni.

—Sheriffillä on sheriffin elkeet, Iris vastasi, juttelin hänen kanssaan aamulla. Hän on kova suustaan, mutta ei oikeasti niin paha, Iris sanoi.

—Näin se varmaan on. En ole vielä uskaltanut katsoa peiliin, joten voisitko kertoa kuinka pahan näköinen naamani on, Max totesi hetken mietinnän jälkeen.

Iris vilkaisi Maxia paikaltaan ja yritti olla sen näköinen, kuin Maxin naama olisi aivan normaali, mitä se ei tietenkään ollut. Iris ei myöskään onnistunut pitämään ilmettään sellaisena.

—Noin paha vai? Max kysyi, vaikka kyseessä oli ennemminkin toteamus.

—Se varmaan tulee ihan hyvännäköiseksi, Iris vastasi yrittäen välttää sanomasta minkäänlaisia varsinaisia tämänhetkistä olotilaa kuvaavia adjektiiveja.

—Lohduttava tieto, Max sanoi ja sulki silmänsä, Ota Joniin yhteyttä ja sano, että menemme johonkin mistä hänenlaisensa snobi saa hyvää kahvia. Olen nyt sen tarpeessa. Sen jälkeen käyn nukkumaan viideksi minuutiksi huolimatta siitä onko kahvila sadan metrin päässä vai kahden kilometrin päässä.

—Asia selvä pomo, Iris sanoi ja otti Joniin yhteyttä.

Max oli jo nukahtanut ennen kuin ehti kuulla Jonin ja Iriksen keskustelun lopun. Hän heräsi pienen torkahduksensa jälkeen kevyeen tökkäisyyn olkapäähän.

—Pomo, kohta saa kahvia. Iris sanoi kun Max yritti nostaa päätänsä hankkimatta entistä suurempaa päänsärkyä. Hän oli unohtanut sanoa Irikselle, että he kävisivät apteekissa hakemassa reseptinmukaiset lääkkeet, mutta ei kehdannut sitä nytkään tehdä.

—Tarvitsetko vettä, särkylääkettä tai jotain vai riittääkö se kahvi? Iris kysyi kuin lukien Maxin ajatukset.

—Jos sinulla on jompaa kumpaa näistä niin otan mielelläni, Max sanoi ja ojensi reseptin Irikselle, muuten täytynee mennä vain kahvin kanssa.

—Minulla ei ole, mutta tuossa on apteekki ihan tuossa, joten käydään siinä ensin, Iris sanoi ja osoitti kylttiä suoraan auton edessä.

Jon odotteli apteekin vieressä olevan kahvilan ovella. Kahvila näytti siltä, että se ei kuulunut millään tavalla moderniin ja kasvavaan Mattbyhyn. Se näytti kahdeksankymmentäluvun hirvittävältä betonimöhkäleeltä, kuten oikeastaan koko rakennus muutenkin. Kahvilan, apteekin ja kampaamon lisäksi rakennuksen kyljessä oli kukkakauppa, baari ja kioski. Vain kebabravintola puuttui siitä, että Max olisi ollut lapsuutensa ostarilla.

—Missä hitossa me olemme? Max sai kysyttyä.

—Halusit kahvia, joka kelpaa minullekin. Täällä on Mattbyn parhaat. Tervetuloa vanhaan Mattbyhyn, Jon sanoi heidän mennessään sisälle apteekkiin.

—Teknisesti ottaen emme ole Mattbyssä vaan pienessä lähiössä Mattbyn ja Padborgin välillä. Se taitaa olla oma kuntansa, mutta kukaan ei ole ihan varma. Vaalit he järjestävät, mutta ainakin lapset käyvät koulunsa joko Padborgissa tai Mattbyssä, Iris kertoi.

—Pieni pala autenttista taivasta nykymaailman hirvitysten välissä, Jon lisäsi.

—Ja Jonin kotikunta, Iris sanoi puolestaan.

—Sitäkin, Jon tyytyi toteamaan.

—Selvä. Oletan kuitenkin tässä kohtaa, että kahvi tulee olemaan ei vain hyvää tai erittäin hyvää, vaan taivaallista. Mikään muu ei selitä sitä, että me olemme päätyneet takaisin aikaan, jolloin ihmiset kuvittelivat tulevaisuuden olevan vielä täynnä lentäviä autoja ja itsensä solmivia lenkkareita, Max sanoi ja ojensi reseptin apteekkarille.

Saatuaan lääkkeet ja maksettuaan ne Max nappasi samantien apteekin vesiautomaatista pienen muovikupin ja otti kaksi kappaletta kipulääkkeitä. Hän ei tiennyt kuinka kauan kestäisi ennen kuin ne alkaisivat vaikuttaa, mutta apteekkarinkin ilmeestä päätellen hän todella tarvitsi niitä.

—Selvä, nyt kahvia, hän totesi ja asteli ulos apteekista sulkien silmänsä hyvissä ajoin ennen ulko-ovea ja ulkona odottavaa kirkasta auringonpaistetta.

Siristyksellä ja inhottavalla kirvelyllä selviten Max pääsi kahvilaan sisälle. Hän tajusi istuvansa edelleen verisessä paidassa ja naama varmastikin katu-uskottavan tappelijan näköisenä syrjäisessä lähiökahvilassa. Sisään astuva kirjailijanalku olisi saanut hänestä helposti hyvän antisankarin pöytälaatikkonovelliinsa.

Kahvila oli sisältä huomattavasti viihtyisämpi kuin ulkoa. Seiniä koristivat eri maissa otetut valokuvat ja Max huomasi niiden olevan kaikkien paikoista, joissa tuotettiin ja kasvatettiin maailman parhaita kahvilaatuja. Hän ei ollut huomioinut alkuunkaan edes tuoksua, joka nyt tuntui täyttävän kaikki miehen aistit pelkän hajuaistin sijaan. Tuoksu oli rikas, vahva ja erinomainen. Täällä tehtiin oikeaa kahvia. 

—Katohan. Ensimmäinen aito hymy pomolta meidän seurassa, Jon sanoi ja Max oli näkevinään hänenkin kasvoillansa jonkinlaisen pienen kareen.

—Hymyni ovat aina aitoja. Jos olisin syntynyt naiseksi olisin luontainen missi, Max veisti takaisin.

—Liian isot kädet, Iris nauroi.

—No tietysti ne nyt ovat liian isot, mutta jos olisin nainen ne olisivat sopusuhtaiset ja kauniit. Nyt ne ovat... no eivät ainakaan raakaa työtä tehneet miehiset kädet. Ehkä ennemmin hyvin hoidetut ja kosteutetut, Max katseli käsiään arvioiden.

—Hyvä, että edes joku osa sinusta on tällä hetkellä hyvin hoidettu. Naamasi on hirveä, Jon jatkoi keskustelun kepeää sävyä.

—Kiitoksia. Lupasin itselleni, että katson sitä jossain vaiheessa. Nyt minusta on vielä mukava nähdä ihmisten kauhistuneet reaktiot, Max tokaisi kun tarjoilija saapui heidän luokseen.

Maxin mielestä oli mukava nähdä perinteinen tarjoilija. Nainen oli varmastikin jollain tavalla myös paikan omistaja, sillä hänestä huokui sellainen arvovalta, joka ilmaisi selvästi oikein paljon tervetuloa matalaan majaani ja jos ette käyttäydy kunnolla lennätte pihalle nopeammin kuin ehditte kissaa sanoa. Max myös tajusi hetimiten, että nainen oli sama, joka esiintyi monissa kuvissa seinällä miehen ja pienen pojan kanssa.

—Hyvää päivää herra Bergfalk. Minulle on kerrottu paljon teistä lyhyessä ajassa, nainen sanoi ystävällisesti, Teidän ei varmaankaan pitäisi olla töissä tuossa kunnossa. Näytätte hirveältä.

Max hämmästyi naisen suoruutta eikä saanut sanaa suustansa. Tämä ei naista haitannut.

—Älkää minusta huolehtiko, vanhemmiten sitä oppii sanomaan ajatuksensa ennen kuin harkitsee niitä. Olette ilmeisestikin hyvä mies, koska Jon puhuu teistä hyvää tai puhuu teistä ylipäänsä. Poika ei juuri puhele äidilleen. Vaimonsakin toi näytille vasta kun olivat kihloissa, Nainen jatkoi.

—Äiti... Ei nyt tätä keskustelua, Jon katkaisi naisen vaivautuneesti.

Näytti kun Jon olisi kutistunut vähintäänkin muutaman kymmentä senttiä, kun nainen kääntyi hänen yläpuolelleen (teknisesti ottaen nainen oli fyysisesti reilusti Jonin alapuolella, vaikka mies istui).

—Jon Mann. Me keskustelemme asioista hyvin harvoin ja silloin minulla on jonkinlainen sananvalta siihen mistä me keskustelemme. Koska sinulla on ystäviä mukanasi en aio livauttaa sinua korville, mutta usko pois nuori mies, me keskustelemme tästä vielä. Ja keskustelemme vielä monesta muustakin asiasta, jos nuori mies ei opi käyttäytymään, vaikka on jo poliisimies.

Nainen kääntyi takaisin Maxin ja Iriksen puoleen. Iris ei edes yrittänyt peitellä virnistystään, vaikka pyrkikin kaikin keinoin pitämään naurunsa äänettömänä.

—Iris Rask. Sinun on ihan turha elämäntapoinesi naureskella siinä, Nainen sanoi topakasti.

—Selvä rouva, Iris sanoi ja nielaisi hymynsä nopeammin kuin upseerikokelas sotilasmestarin huomatessa hoitamattoman aseen ladatussa pesässä sinne unohtuneen kovan ammuksen.

—Ja mitä teihin tulee herra Bergfalk. Olen pahoillani näiden kahden puolesta. He ovat loistavia poliiseja ainakin jos lehtitietoihin on uskomista, mutta heidän käytöstapansa ja elämänsä ovat aika lailla hukassa. Mutta se näistä ja muusta höpinästä. Mitä saisi olla, suosittelen talon kahvia, koska muussa tapauksessa tilaatte jotakin, joka saa minut ajattelemaan ettei teille tulisi tarjota minkäänlaista kahvia muistuttavaakaan juomaa, vaan kuumaa vettä ja soraa.

—Talon kahvi kuulostaa loistavalta ajatukselta rouva. Kiitoksia, Max vastasi.

—Hieno valinta. Olette fiksu mies herra Bergfalk.

Nainen lähti pois ja Max kääntyi katsomaan lähintä valokuvaa, jossa pieni poika seisoi naisen ja pitkän tumman miehen kanssa vuorenrinteellä komean sademetsäisen laakson yläpuolella. Poika oli jo kuvassa hoikka ja varmasti ikäisiään pidempi, mutta hänen isänsä varmasti yli kaksimetrinen mitta teki äidistä ja pojasta pienen pieniä. Valokuvaajalla oli varmasti ollut todellinen työ saada heidät kaikki mahtumaan kuvaan järkevästi.

—Olet ihan itsesi näköinen, Max totesi.

—En usko, että voisin näyttää keneltäkään muultakaan, Jonin vastaus oli hiljainen ja rauhallinen. Max tajusi samassa mistä kumpusi hänen luontainen olemuksensa, joka oli välillä liiankin anteeksipyytelevä ja arka.

—Onko isäsi mukana kahvilan pyörittämisessä, Max kysyi arkiluontoisesti.

—Silloin tällöin. Suurimman osan ajasta hän kiertelee yhä maailmalla kirjoittamassa ja tekemässä tutkimusta. Hän ei ole lainkaan niin kahvin perään kuin äitini.

—Mitä hän tutkii, Max yritti saada taas Jonia hiukan avautumaan. Mies oli jo näyttänyt edes jonkinlaista rentoutta, mutta äiti oli nopeasti ja tehokkaasti kääntänyt Jonin taas sulkeutuneeseen asentoon. Tuskin tämä sitä tahallaan teki, mutta jostain syystä vaikutus oli välitön ja tehokas.

—Hän tekee yleisluontoisia tutkimuksia ja dokumentointia erilaisista ekologisista lokeroista ja eliöistä, Jon vastasi ylimalkaisesti.

—Jon on vaatimaton. Hänen isänsä on Sir Jonathan Mann Jr, Iris lisäsi tarkoitushakuisesti.

—Se dokumentaristi? Richard Attenboroughn kasvatti ja oppipoika? Hänhän on maailmankuulu, Max hämmästyi.

—Niinhän hän on. Suurin osa ihmisistä toki tuntee vain hänen äänensä. Kyllä hän silloin tällöin on myös kameran edessä, mutta suurimmaksi osaksi hän toimii tuottajana ja tutkijana, Jon kehtasi myöntää.

—Enpä olisi arvannut. Tosin nyt kun tarkemmin sinua kuuntelee, niin sopisit hyvin radioon kertomaan rauhallisesti kuikkaurosten soidintanssista, Max vinoili.

—Tällä hetkellä meistä parhaiten sopisi radioon sinä pomo. Ainakin kasvojesi puolesta, Iris pamautti ja nauroi kovaan ääneen vitsinsä perään.

Jonin äiti tuli kahvien kanssa. Kupit olivat suuria ja kahvin tuoksu huumaava. Max hymyili aidosti naiselle, vaikka se sattuikin silmiin ja ohimolle.

—Ensimmäinen menee talon piikkiin, seuraavista joudun laskuttamaan, vaikka tulisitkin Jonin kanssa. Emme tainneet muuten esittäytyä. Esther, Esther Mann, Jonin äiti sanoi ja ojensi ystävällisesti kätensä.

—Max Bergfalk, voitte kutsua minua Maxiksi, Max nousi ylös penkistään ja vastasi pehmeään kädenojennukseen.

—Max. Se on hieno nimi. Perinteinen. Ei kai se ole lyhenne Maximilianista tai jostain muusta yhtä hirveästä nimestä?

—Pelkkä Max rouva Mann.

—Voi kutsukaa minua Estheriksi tai Essiksi. En voi sietää liian pröystäileviä nimiä. Ainoa poikkeus on mieheni. Olisin todella halunnut hänen nimensä myös Jonille.Jonin isä vaati, että hänen nimensä ei seuraa enää perheessä, mutta minun itsepäisyyteni ansiosta pojassa on edes hieman isäänsä, Esther sanoi ja mulkaisi Jonia, joka kyyristyi vielä hieman lisää.

—Olen varma, että hänessä on isänsä ja äitinsä parhaat puolet. Ainakin meille ja minulle hän on osoittanut korvaamattomuutensa jo muutamassa päivässä, Max vastasi.

—Äitinsä itsepäisyys ja isänsä uteliaisuus. En tiedä ovatko ne kumpikaan hyviä puolia. Ainakin kova nuuskimaan hän on aina ollut. Vihikoiraksi sanoivat jo pienenä, kun hän harrasti etsiväleikkejä, Esther kuvaili ja vilkaisi vähän ystävällisemmin Jonia kohti, Mutta nyt häiritsen töitänne. Nauttikaa kahvista.

Esther käveli takaisin keittiön puolelle. Ihmisiä oli muutama Maxin, Iriksen ja Jonin lisäksi ja Max pani merkille, että heidän keskustelujensa aikana kulki koko ajan tasainen virta ihmisiä sisään ja ulos. Osa ihmisistä otti kahvinsa mukaan, osa nautiskeli sen rauhallisesti pienissä looseissa, jossa hekin istuivat.

Uutiset, joita Iris ja Jon kertoivat olivat melko suuria. He olivat käyneet Holmbergilla ja löytäneet melko helposti Gerraran yhteyshenkilön. Tämä oli esimiehenä samaisessa päivystyslaitoksessa. Hän oli kiistänyt kaikki väitteet siitä, että murhailmoitus ei olisi lähtenyt poliisille. Yhteyshenkilö, Mats Karlsson oli itse hakenut ja näyttänyt lokit ja tallenteet Jonille ja Irikselle. Ne ja automaatti-ilmoitukset paljastivat kuitenkin, että juuri näin oli käynyt. Viesti ei ollut koskaan lähtenyt Holmbergin päivystyskeskuksesta eteenpäin. Iris ja Jon olivat selvittäneet yhdessä Karlssonin kanssa työvuorolistoja ja mahdollisuuksia, miten kaikki oli voinut tapahtua. He olivat saaneet avuksi Holmbergin oman tietoturva-asiantuntijan, joka oli ollut paikalla tekemässä rutiinitöitä. Hän oli löytänyt jonkinlaisen ajastetun ohjelman, joka pysäytti melkein kaiken tietoliikenteen ulospäin noin viidentoista minuutin ajaksi murhan ajankohtana. Kaikki oli siis suunniteltu äärimmäisen tarkasti. Ohjelman asennus oli tehty taitavasti ja sen jäljet olivat vaikeita selvittää, mutta tässä kohtaa heillä oli ollut onnea, sillä Karlssonin kertoessa asiasta eräälle päivystäjälle, joka oli ollut työvuorossa surman iltana, tämä oli kaikkea järkeä vastaan lähtenyt suoraan juoksemaan pakoon. Jon oli napannut miehen muutamassa sekunnissa kiinni ja hänet oli kuljetettu Holmbergin yhteen toimistoon, jossa miestä pystyttiin kuulustelemaan oman työnantajansa toimesta hiukan vapaammin, kuin mitä Iris ja Jon olisivat voineet tehdä poliisiasemalla. Päivystäjä kertoi vain päästäneensä yhden ihmisen sisään taloon ja järjestelmään huomattavasta rahasummasta. Tämä oli luvannut, ettei järjestelmään jäisi minkäänlaisia jälkiä ja ettei päivystäjän tarvinnut kuin huolehtia turvakameroiden tyhjentämisestä hänen vierailunsa jälkeen. Kaikki olisi helppoa ja kenellekään ei kävisi mitään pahaa. Vierailija oli väittänyt kaiken tapahtuvan siksi, että eräs heidän asiakkaansa pääsisi käymään entisen vaimonsa talossa hakemassa keräilyesineitään, jotka olivat riitaisassa avioerossa vaimon panttivankeina. Murhasta pelästyneenä päivystäjä ei ollut uskaltanut kertoa kellekään tapahtuneesta ja istui nyt poliisivankilassa odottamassa tarkempia kuulusteluja ja mahdollista syytettä. Karlsson puolestaan oli luvannut tarkistaa turvakameratallenteet, joita päivystäjä ei vielä ollut ehtinyt tyhjentää lupauksistaan huolimatta, koska oli sairastunut pahaan flunssaan ja ollut sairaslomalla päivän, jolloin hänen piti tehdä työ loppuun.

Max kuunteli Iriksen ja Jonin selonteon ja kysyi olivatko he saaneet jo jotain Holmbergin turvakameroiden tallenteista.

—Kysy vain kenet saimme, Iris hymyili.

—No kenet saitte, Max tietysti kysyi.

Iriksen oli vaikea pysytellä penkissään, kun hän kertoi nimen.

—Joakim Hilden, Iris sanoi ylpeänä.

—Ei sano minulle mitään, Max töksäytti.

—Joakim Hilden ei välttämättä sanokaan. Mutta tässä tulee todellinen pommi. Arvaa kuka on hänen esimiehensä ja kenen seurassa hänet nähtiin murhailtana vain viisitoista minuuttia ennen kuin hänet voi bongata turvakameroista ilman minkäänlaista huolta tai murhetta synkän hankkeensa parissa.

—Ei aavistustakaan, Max kertoi rehellisyyden nimissä.

—Joe King, Jon sanoi.

—Hei, minä halusin kertoa sen, Iris mutristi suutaan.

—Joe King, siis Joseph King? Vuodenajat Gamesin Joseph Kingin alainen on näpelöinyt Holmbergin turvallisuusyhtiön koneita samana iltana kuin Four Seasonsin tunnettu aktiivipelaaja ja tietynlainen pelijulkkis on murhattu ensinäkemältä ilman minkäänlaista syytä tai motiivia? Max oli täysin pöllämystynyt. Olihan hän itsekin heitellyt ilmaan erilaisia hulluja salaliittoteorioita, mutta ei hän missään tapauksessa ollut ajatellut mitään tällaista.

—Jep. Joseph haettiin kuulusteltavaksi jo eilen ja häntä on pidetty omassa pikku huoneessaan siitä asti. Hän on saanut toki hyvät ja maittavat ateriat, mutta lakimiestään hän ei ole vielä päässyt tapaamaan, koska lakien ja asetusten mukaan se voi tapahtua myös vasta kun häntä kuulustellaan. Emme olleet varmoja ehditkö mukaan, mutta ajattelimme että haluaisit osallistua siihen. Meillä on ollut valitettavasti teknisiä ongelmia laitteistojen ja muiden kanssa koko eilisen päivän ja tämän aamun. Harmi sinänsä, sillä olisihan kaikille osapuolille ollut helpompaa, jos herra King olisi päässyt jo sujuvasti pois meiltä täyttämästä huonetilaa, Iris yritti vinkata salaperäisesti, mutta näytti siltä että hänellä oli paha elohiiri.

Max halusi ehdottomasti osallistua kuulusteluun. Hän haluaisi, että Joseph King näkisi arven hänen päässään ja tummat, vielä verestävät silmät. Hän halusi, että Joseph King näkisi Maxin, koska jos hän oli mukana asiassa ei hän varmasti ollut se, joka oli nähnyt ketään koskaan tapettavan tai ammuttavan. Tuskin oli myöskään nähnyt ketään päähän ammuttua.

—Mutta ennen kuin menemme sinä juot tuon kahvin pomo, Jon sanoi tiukempaan äänensävyyn kuin yleensä.

Max tajusi ettei ollut vielä maistanutkaan kahvia. Se tuntui onneksi vielä kuumalta. Hän maistoi sitä ja päätti samassa ettei tulisi käymään koskaan elämässään missään muualla kahvilla, kuin tässä pienessä rutuisessa, mutta kotoisassa lähiökipassa. Kahvi oli ainakin vuosiin parasta, jota hän oli maistanut. Yhdysvalloissa hän oli ihastunut erilaisiin erikoiskahveihin, mutta rakkaus perinteiseen, hyvään, tummaan ja vahvaan kahviin oli aina säilynyt. Hän ei tunnistanut papuja, vaikka oli sitäkin harjoitellut aktiivisesti jossain vaiheessa. Kyseessä oli varmaankin jonkinlainen sekoitus. Perinteinen perheresepti, jota vaalittiin suurella salaisuudella. Max nautti juomasta, mutta joi sen silti nopeasti, koska kutka haavassa ei johtunut arpeutumisesta vaan mahdollisuudesta selvittää koko sotku. Hän laski tummansinisen kupin kädestään ohuelle punavalkoruudulliselle pöytäliinalle ja tunsi miten kahvin vaikutus alkoi jo nousta hänen kehossaan. Adrenaliini teki toki suuremman työn kuin kofeiini, mutta yhtäkaikki Maxin oli päästävä töihin.

Esther näkyi tiskin takana jauhamassa papuja käsin. Hän vilkutti iloisesti heidän peräänsä, kun he kiittivät kahvista ja lähtivät ulos. Jon kävi vielä sitä ennen antamassa äidillensä suukon poskelle ja halauksen. Ulkona Jon meni taas Mitsubishiin ja Jon matkustajaksi BMW:hen Iriksen ajaessa.

—Joseph King, Max totesi lyhyesti heidän ajettuaan hetken.

—Aikamoinen paukku, jos selviää, että hänellä ja Vuodenajat Gamesilla on jotain tekemistä tämän kanssa. Se voisi olla todella paha isku firmalle. Kuka haluaa pelata peliä, jonka tekijät tekevät jotain tällaista, Iris vastasi.

—En tiedä... En todellakaan tiedä. Mutta pelkkä Joseph King ei riitä. Tarvitsemme syyn. Tarvitsemme sen laukaisimen, joka sai joko Kingin tai jonkun muun tilaamaan murhan. Ja vaikka meille selviäisikin, että King on murhan takana ei meillä silti ole vielä itse murhaajia. Se voi tosin olla toivoton tehtävä, sillä he saattavat olla jo missä tahansa päin maailmaa tässä vaiheessa

—Ei välttämättä pomo. Muistatko ne valvontakameranauhat, joita Jon tutki aiemmin, Iris sanoi.

—Löytyikö sieltä jotain, Max hämmästyi.

—Sieltä löytyi kaksi mielenkiintoista kohtaa, jossa samanlainen farmariauto nähdään tulossa ja lähdössä. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että auto on rekisteröity autoliikkeelle, jolla tiedetään olevan monenmoisia yhteyksiä erilaisiin alamaailman tyyppeihin. Haettiin hänetkin samalla talteen kuin King. Hoidettiin vielä klassisesti hidas kohtaaminen käytävällä tosin tällä kertaa ihan oikeasti vahingossa.

—Olette siis käytännössä hoitaneet oikeat poliisityöt sillä välin kun minä olen maannut tajuttomana ampumahaava päässäni, Max teeskenteli loukkaantunutta.

—Toiset on tekijöitä ja toiset ammuttavia, Iris nauroi taas heleästi omalle jutullensa.

—Niin se kai on. Hoidatteko te autokauppiaan kuulustelun, jos minä juttelen herra Kingin kanssa?

—Mielellämme. Luulen, että Jon odottaa innolla pääsyä auktoriteetiksi äskeisen kahvilareissun jälkeen.

—Aikamoinen äiti, Max sanoi hiljaisen tauon jälkeen.

—Aikamoinen, Iris nyökkäsi hyväksyvästi.

Loppumatkan keskustelu oli puhetta lähinnä kahvista, Jonin äidistä ja isästä ja erityisesti tämän dokumenteista ja julkaisuista sekä yleistä henkilökohtaisen tason keskustelua. Max pyöritteli päässään lähtökohtaa, jolla aloittaisi Kingin kuulustelun. Hän tiesi varmasti, että Max oli yhä elossa, joten tämä tuskin yllättäisi häntä. Hän ei siltikikään luultavasti odottanut Maxia arpinensa ja turvonneinen kasvoinensa kuulusteluhuoneeseen.

Asemalle päästyään Max, Iris ja Jon vetäytyivät hetkeksi Maxin huoneeseen.

—Hoitakaa homma autokauppiaan kanssa. Luotan teihin siinä täysin. Minä yritän pumpata Kingiltä jos ei nyt tunnustusta, jota tuskin heruu miehen lakimiehen ollessa paikalla, niin ainakin jonkinlaisia tietoja. Hän murtui jo kerran aiemmin kanssani, joten tiedän ainakin, että mies ei ole niin piinkova kuin yrittää esittää olevansa.

—Homma selvä. Jos tarvitset jotain pomo, niin olemme viereisessä huoneessa muistathan, Jon sanoi.

—Kyllä. Kahvi teki niin hyvää, että uskon jaksavani. Olen harkinnut jonkinlaista tilauspalvelua tässä jo muutaman kymmenen minuutin ajan.

—Unissasi pomo, Jon jopa naurahti vähän, Äitini ei varmasti kuljeta kahvia kenellekään, kun hänellä kesti yli kaksikymmentä vuotta suostua siihen, että ihmiset saivat sen edes mukaansa.

—Puhuit siitä kuljettajasta pomo, äkkiäkös sinä budjettiin myös yhden kahvipojan hankit, Iris jatkoi.

—Totta. Kunhan saadaan ensin nämä ylimääräiset sairaalalaskut ja ammuskustannukset alas. Pitänee säästää harjoituksissa, kun tositilanteissakin voi testata osaamistaan, Max kehitteli, Eiköhän mennä hommiin.

Max katseli Iriksen ja Jonin poistumista ja istahti hetkeksi pöytänsä reunustalle. Särkylääke oli auttanut eikä hän tuntenut itseänsä edes sekavaksi tai väsyneeksi. Oli parempi hyödyntää adrenaliini ja energia kun sitä vielä oli. Niinpä hän käveli pukuhuoneeseen, jossa vaihtoi päällensä puhtaan paidan. Oli myös ehkä aika katsoa peiliin.

Peilistä tuijottivat kasvot, jotka olivat huomattavasti karummat kuin mitä Max oli odottanut. Kasvojen oikea puoli oli pahasti yhä tummentunut ja silmä veresti selvästi. Haava oli peitetty pienellä teipatulla vanulapulla, jota nostamalla pystyi erottamaan hyvin jokaisen tikin ja jäljen, joka muutaman sentin päästä Maxin silmästä lähti aina korvan taakse asti. Luoti oli repinyt hänen päästänsä pienen palasen. Se oli järkyttävä ajatus ja näky, mutta toisaalta se oli myös vain kosmeettista. Oikeastaan mihin tahansa muualle pään alueelle sentti tai muutama ja Max todennäköisesti taistelisi yhä hengestään sairaalassa.

 

 Sanoja 43442/43333