Murphyn laki ja 1st world problems - NaNoWriMo

Kyllä voi pientä ihmistä paljon rassata vielä pienemmät asiat. Eilen illalla tuli kirjoitettua reilulti tuhannen sanaa vielä edellisen postauksen päälle ja tänään oli sitten hyvä fiilis, kun oli hiukan etuajassa jopa tekstin suhteen näin kuun aluksi.

Ja boom, microsoft Word lakkasi toimimasta ja sekä varsinainen teksti, että tikulle talletettu varmuuskopio ovat korruptoituneet. Onneksi suurin osa tarinasta on tallessa täällä netissä, mutta kyllä se pienikin pätkä (about 1400 sanaa) ja sen katoaminen kirpaisee. 

Mitä sitten tulee tohon Wordiin niin en tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Microsoftilla ei ole nettichattia vaan vain jenkkeihin tukipuhelin. Ei taida auttaa. Asentelin ohjelman uudestaan, mutta ei toimi. Perhana. Pitänee ladata vanha kunnon Openoffice. 

Senkin ajan olisi voinut kirjoittaa, ärrinmurrin.

—Pomo, täällä ylhäällä, Jon huusi.

Max katsoi kaiteetonta pleksilasista porraskäytävää ja mietti oliko se ollut talon omistajan toive vai hullun arkkitehdin asetelma, jolle tilaaja ei ollut kehdannut sanoa ei. Astuessaan ensimmäiselle portaalle ja sen soittaessa Imperial Marchin ensimmäisen sävelen Max sai nopeasti vastauksensa. Hän ei voinut olla astelematta ylös oikeassa tahdissa ja tilanteen groteskius sai hänet jopa hiukan hymyilemään. 

 

—Me kaikki teimme noin pomo, Iris huikkasi hänelle kauempaa yläkerrasta naurahtaen, Jon jopa odotti minun menevän ensin ylös ennen kuin seurasi perästä, hän jatkoi vielä.

Jon ei kommentoinut tähän mitenkään ja Max päätti itsekin jättää asian sikseen. Hän mietti sen sijaan miltä kappale kuulosti takaperin soitettuna alaspäin kävellessä. 

 

Yläkerrassa jatkui sama popkulttuurin teema. Suurin osa keräilyesineistä ja koristeista olivat 1980- ja 1990-lukujen sekä 2000-luvun alun hiteistä. Oli mukana jokunen aivan uusikin hitti, kuten Kronomaagien figuureja ja Slavers-julisteita. Pitkän käytävän varrella oli useampi huone, jotka jatkoivat samaa teemaa keräilyesineiden osalta, mutta joilla selvästi jokaisella oli myös ihan oikea tarkoitus. Max tunnisti ainakin toimistohuoneen, makuuhuoneen ja elokuvahuoneen. Kaksi etsivää odottivat häntä käytävän viimeisessä huoneessa. Heti huoneeseen astuttaessa oli täysin selvää, että tämä oli huone, jossa uhri oli suurimman osan ajastaan viettänyt. Se oli kuin jättimäinen alttari Four Seasonsille. Seinät oli maalattu fantasia-aiheisin kuvaelmin ja lampun virkaa toimittivat seinillä olevat spottivalot, jotka ilmeisesti kohdistuivat liikeen mukaan tarvittaviin paikkoihin. Keskellä huonetta oli suurin Maxin koskaan näkemä VR-alusta ja laitteet, joiden hinta ylitti varmasti hänen vuosipalkkansa. Huoneen reunustoilla oli useampi muu pienempi VR-laitteisto ja erilaisia säkki- ja nojatuoleja. Olipa huoneen yhdessä nurkassa myös pallomeri, jossa sielläkin oli kytkettynä yksi virtuaalitodellisuuskypärä lisälaitteineen. Max mietti hetken, mikä ihme olisi sellainen peli tai virtuaalimaailma, jota olisi paras pelata pallomerestä, mutta jätti asian sikseen Jonin tarttuessa häntä olkapäähän.

–Uhri on tuolla reunassa pöydän vieressä, hän totesi samalla tutulla tasaisella äänellä, jonka Max olisi jo näiden muutaman kuulemansa lauseen perusteella tunnistanut mistä tahansa muusta ihmisen äänestä. Lähinnä siksi, että se kuulosti täysin ihmismäisistä tunteista vapaalta.

Uhri, talon omistaja Fredrik Nørup, kuten Max oli arvellutkin, oli tuupertunut huoneen reunaan puoli-istuvaan asentoon. Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi taistellut surmaajiaan vastaan tai pyrkinyt saamaan apua tapahtuman jälkeen. Päinvastoin tilanne näytti kohtaukselta mafiaelokuvasta. Fredrikillä oli yksi siisti ampumahaava otsassansa ja kaksi muuta ylävartalossa. Hän oli todennäköisesti kuollut välittömästi. 

 

—Motiivia meidän tuskin tarvitsee etsiä kauaakaan, Max tokaisi etsivilleen, Fredrik on kaikesta päätellen erittäin rikas, joten meidän lienee syytä lähteä seuraamaan rahahanoja. 

 

—Tehdään näin pomo, Iris vastasi, Minä tarkistan tilitiedot ja selvitän testamentin tai muut yhteydet.

—Otan selvää sukulaisista, muista omistuksista ja työstä tai sijoituksista, Jon jatkoi omasta puolestaan

—Hyvä, annetaan teknisen tutkinnan hoitaa hommat täällä ja odotellaan heidän raporttiaan. Onko meillä mitään olennaista tietoa edesmenneestä Fredrikistä, joka olisi syytä jakaa juuri nyt, Max kysäisi tarkastellessaan uhria ja tämän vaatteita.

—Ei vielä pomo, Iris vastasi, mutta tiedot tullevat aivan tuota pikaa. Laitoin pyynnön keskusrikospoliisille ja luvat yksityisten tietojen saamiseen ovat varmasti meillä tunnissa tai parissa viimeistään.

—Ok, katsotaan vielä löytyykö talosta tai kadulta valvontakameroita, joissa olisi jotain hyödyllistä materiaalia. Ainakin asuinalue on sellainen, että voisin kuvitella jonkun firman saavan hyvät rahat sen valvomisesta. Valitettavasti herra Nørup ei saanut rahallensa vastinetta, Max katseli ympärilleen sammutettuja koneita.

—Otetaanko koneet mukaan vai pyydetäänkö tekniikan nelisilmät tänne, Jon puki hänen omat ajatuksensa ääneen.

—Pyydetään data- ja viestintätoimen tutkijat katsomaan koneita täällä. Tämän tason harrastajalla voi olla ihan mitä tahansa ohjelmistojensa ja tietojensa suojana enkä halua olla se, joka tietoja hävitti repimällä koneita tai palikoita irti, Max painotti data- ja viestintätoimen tutkijoita, jotta Jon varmasti ymmärsi hänen mielipiteensä nelisilmäkommentista.

—Selvä homma pomo, Jon vastasi, Haluatko jutella vielä teknisen tutkinnan kanssa vai lähdetäänkö hommiin?

—Voitte lähteä Iriksen kanssa, Max tokaisi ja heilautti kättänsä etsiville, Minä katselen vielä paikkoja ja kysyn kaipaako tekniikka meiltä jotain.

Jon ja Iris lähtivät portaikkoon ja Max hymyili tajutessaan, että alaspäin kävellessä se soitti Imperial Marchin sijaan Four Seasonsin tunnusmusiikin. Kyllä maailmassa varmasti hullumpiinkin asioihin oli rahaa käytetty, mutta tuskin yhtä paljon.

Samaan aikaan teknisen tutkinnan miehet saapuivat steriileine valkoisine asuineen, kameroineen ja kemistinvälineineen. Max mietti kuinkahan monta todistetta he olivat Jonin ja Iriksen kanssa jo onnistuneet miesten mielestä tuhoamaan pelkästään käynnillään huoneessa. Hän tervehti heitä kohteliaasti.

—Max Bergfalk, pelkkä Max riittää, hän ojensi kätensä muovihanskaiselle miehelle, joka tuli huoneeseen suuren ruskean laukun kanssa. Tämä kätteli häntä odotusten vastaisesti ja veti huppunsa auki. 

 

—Linda Larsson, vanhempi tutkija, nainen vastasi iloisesti. Max oli onnellinen, etteivät hänen sovinistiset ajatuksensa tekniikan miehistä olleet kenenkään luettavissa tai nähtävissä.

Linda Larsson olisi sopinut ulkoiselta olemukseltaan huomattavasti paremmin 1900-luvun alun kansakouluun kuin murhapaikalle. Hänellä oli pienet puolikuun muotoiset silmälasit ja harmaa, kihara tukka hapsotti steriilin hupun alla moneen suuntaan. Hänen ikänsä saattoi olla mitä tahansa neljänkymmenen ja sadanviidenkymmenen väliltä. Naisen silmät tuntuivat porautuvan suoraan keskustelijan sisälle ja vaikka hymy jonka hän Maxille antoi oli varmasti aito, hänen ilmeensä kertoi ”tiedän kyllä kuka sinä olet Max Bergfalk äläkä luule, etten ole valmis ottamaan karttakeppiä ja käyttämään sitä sormillesi”. 

 

—Toivottavasti emme pilanneet kaikkea löydettävissä olevaa, Max jatkoi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman kohteliaana. 

 

—Ei hätää, Linda vastasi tarkastellen Maxia, olet siis uusi pomomme? 

 

—Toistaiseksi ainakin, ensimmäinen puoli vuotta on virallisesti koeaikaa, Max tarkensi.

—No ei täällä ole pomot aiemminkaan kuutta kuukautta kestänyt, Linda naurahti kolkosti ja hiljeni yhtäkkiä, kun näki Maxin hämmentyneen ilmeen, Et siis ilmeisesti tiedä? 

 

—Tiedä mitä? Max hämmästeli.

—Niin... siis olet kolmas päällikkö viimeisen yhdentoista kuukauden aikana. Ajattelin, että tiesit sen, Linda vastasi mahdollisimman varovaisesti. Hänen takanaan kaksi muuta teknistä tutkijaa olivat jo levittelemässä tavaroitaan, mutta Max oli melko varma, että he yrittivät pidätellä naurua kollegansa tukalan tilanteen vuoksi.

—En tiennyt, Max vastasi totuudenmukaisesti, Kuulin kyllä Kristiansenin kuolemasta, mutta en tiennyt, että hän oli ollut täällä vain vähän aikaa.

—Kristiansen ehti olla päällikkönä hieman yli puoli vuotta. Edellinen pomo, Korpela kuoli sydänkohtaukseen, Linda kertoi ja yritti saman tien olla erittäin kiinnostunut jostain aivan muusta kuin tästä keskustelusta.

—Ja... Mitä vielä? Max tunsi sydänalassaan pienen kouristuksen.

—Niin... sitä ennen meillä oli ensimmäisenä omana pomona, eikä siis alueellisena johtajana vaan ihan Mattbyn poliisilaitoksen päällikkönä Ove Haugen, nuori kaveri Norjasta...

—Anna kun arvaan, kuollut? Max keskeytti Lindan tuskallisen kerronnan.

—Kuoli leikkauspöydälle loukkaannuttuaan jossain extremehölmöilyssä, laski polkupyörällä vuorenrinnettä tai jotain muuta yhtä tyhmää, Lindan jokainen sana asettui hautakivenomaisesti paikoilleen riviin Maxin pään sisällä. Ei hän ollut mikään taikauskoinen hölmö, mutta kuka tahansa olisi epäillyt omaa järkiperäisyyttään tällaisessa tilanteessa.

—Siis anteeksi... teillä on ollut kolme poliisipäällikköä, jotka ovat kaikki kuolleet? Ei ihme, että paikkaa tarjottiin minulle, Maxin ääni hiljeni loppua kohden.

—Ei se tarkoita mitään Max. Sattuma on joskus täysin selittämätöntä, Linda yritti rauhoitella häntä.

—Et varmaankaan halua vaihtaa työtehtäviä, Max sanoi yrittäen väläyttää vinon hymyn. 

 

—Haluaisin vastata kyllä pomo, mutta pidän työstäni. 

 

—Ja siihen liittyvistä eduista, kuten eläkkeestä ja pidemmästä eliniän odotteesta, Max jatkoi vielä, vaikka tiesikin kuulostavansa täysin naurettavalta ja makaaberilta. 

 

—Anteeksi Max, luulin että tiesit. 

 

—No ei elämälle tai kuolemalle voi mitään. Ei edes poliisissa, Max yritti kuulostaa edes hiukan vakuuttavalta, mutta oli todellisuudessa pahasti järkyttynyt tästä sattumien summasta ja kuollut Fredrik tuijottamassa silmät auki seinänvierustalla ei auttanut tilannetta yhtään.

Linda veti huppunsa takaisin naaman eteen ja huikkasi vielä poistuvan Maxin perään, kun tämä asteli soiviin portaisiin. Four Seasonsin tummanpuhuva alkumusiikki muistutti hiukan liian osuvasti siitä, että pelissä ja elämässä kummassakin jokaisella oli vain yksi elämä.

Ulkona Max katseli hetken talon julkisivua ja mietti minkälaista elämää Fredrik Nørup oli mahtanut viettää. Hänen talonsa vastasi muiden varakkaiden ulkokultaisia kulisseja, mutta elämäänsä hän näytti viettäneen intohimojensa pohjalta. Max mietti mahtoivatko muutkin kadun asunnot olla pullollaan omistajiensa persoonaa vai oliko Fredrik poikkeus arkkitehtifirmojen ja muotilehtien sisustussuunnittelijoiden kollegiaalisessa yhteistyön hedelmässä, jollaiselta katu kenen tahansa silmään vaikutti. 

 

Ennen poistumistaan hän kävi vielä kurkkaamassa pihatien mosaiikkia ja etsimässä pienen niemekkeen kartalta. Siellä sijaitsi pelissä Alisan rakentama puinen linnake maanalaisine luolastoineen ja kylä, joka oli rakentunut linnakkeen läheisyyteen Alisan tutkimusapulaisten, ystävien ja toiveikkaiden virtuaalitutkijoiden, velhojen ja heille palveluja tarjoavien pelaajien myötä. Max huomasi karttaa tutkiessaan, että kylän kohdalle oli upotettu musta kivi, jonka aivot luokittelivat ilman sen suurempaa vaivaa Onyksiksi. Tuskin mikään muu mineraali oli niin puhtaan ja kiiltävän musta. Max katseli karttaa hiukan tarkemmin ja huomasi muitakin kiviä. Hän yritti muistella Hoaegin karttaa, mutta ei saanut mieleensä missä suuret kaupungit tai tärkeät kohteet sijaitsivat ja niinpä antoi asian olla. Ilmeisesti jostain syystä Fredrik oli merkinnyt itselleen tärkeitä kohteita. Ehkä hän oli pelannut yhdessä Alisan kanssa tai muuten merkinnyt paikan. Se oli kuitenkin varmasti pelin tärkeimpiä taikuuden tutkimuksen keskuksia. 

 

Hän nousi ylös ja asteli autolle. Jostain syystä hänen tarttuessaan kahvaan, vilahtivat hänen ajatuksissansa vialliset jarrut, kolmion takaa syöksyvä kuorma-auto ja vesiliirto täydellisen aurinkoisesta päivästä huolimatta. Nopeasti hän pyrki karkottamaan liialliset fatalistiset ajatukset päästänsä ja yritti keskittyä työhönsä. Auto murahti käyntiin aivan normaalisti eikä mikään viitannut siihen, että suurempi voima olisi yrittänyt päättää hänen poliisipäällikön työnsä ja elämänsä ennenaikaisesti. Radiosta soi raskas rock suoraan Maxin omalta soittolistalta, mutta kohtalon vastaisesti sekoitus ei aloittanut Stairway to Heavenilla, Fade to Blackilla tai edes Last Carnivalilla. Sen sijaan soittolistasta jyrähti Ain't it the Life, joka sopi Maxille erittäin hyvin näissä ajatuksissa. Max ohjasi auton kadulle ja näppäili poliisiaseman osoitteen navigaattoriin. Hän tiesi, ettei ollut seurannut yhtään mihin he olivat ajaneet aiemmin saapuessaan murhapaikalle ja päätti hetken mielijohteesta napsauttaa navigaattorin kokonaan pois päältä. Tekisi hyvää ajella hiukan ympäri kaupunkia ja tutustua siihen. Hän oli viettänyt aivan liikaa aikaa kotinsa, lähikaupan, poliisiaseman ja muutaman muun pisteen välillä sen sijaan, että olisi oikeasti tutustunut siihen kaupunkiin jonka parhaita ja urheimpia hän johti.

Sanoja 6687/6667

Näillä mennään tänään. Hemmetin Word. Kaiken lisäksi se on niin paljon tutumpi mulle, että oli tuskaa kirjoittaa Openofficella, kun piti tehdä omat makrot, että sai luotua repliikkikäyttöön yhdysviivan eikä mitään minilyhyttä miinusmerkkiä. No ollaan kuitenkin just ja just plussalla. Ja murhan uhrikin saatiin jo esiin.

Ja Wordia ei saa enää, koska uudellenasennus olisi vaatinut uuden product keyn. Vanha ei käy, koska Microsoft on siirtynyt tilauspalveluun ostettujen ohjelmistojen sijaan. Kyllä on muuten tyhmää.

Onneksi nämä ei ole mitään oikeita ongelmia, vaan ihan todella pieniä juttuja.