sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Lisää kuolleita, ehkä - NaNoWriMo

Oho. Ensimmäinen toimintakohtaus kirjassa. Ei ollut edes tarkoitus tulla sellaista tähän kohtaan, mutta sitten rikolliset alkoivatkin toimia kirjoittajan selän takana ja yhtäkkiä en taas tiedäkään mitä tulee tapahtumaan. Rikolliset on kyllä inhottavia. Varsinkin silloin kun luulet pystyväsi hallitsemaan niitä. Sata sivua ylitetty.

 Niinpä... talouspuolen poliiseilla oli huomattavasti helpompaa nykyään. Huomattavasti helpompaa. Se oli yksi syy siihen, miksi juuri nyt Max katui vakavasti ikinä lähteneensä Yhdysvaltoihin. Hän voisi olla jossain päin Pohjoismaita talouspuolen tutkinnan pomona nauttimassa omasta mukavuusalueestaan, mielellään mahdollisimman kaukana entisestä pomostaan, mutta muuten omassa elementissään.

Max asteli torille, jossa oli useampi pieni pop-up kahvila auki. Hän katseli tarjontaa ja huomasi pienen vihreä, sementtipainoin maahan tuetun teltan, jonka myyjänä oleva nuori mies näytti juuri siltä, että ei kaivannut yhtään asiakasta vaan oli täysin tyytyväinen seisoskeluun iltapäivän auringossa. Teltan yläreunan kirjoitus oli Italiaa ja lupasi Maxin rajallisella (jäätelöbaareista ja pizzamenuista opitulla) kielitaidolla luettuna maailman parasta kahvia, suoraan Italiasta. Niinpä Max päätti mennä katsomaan, mitä oli tarjolla. Nuori mies ei ainakaan ulkoisesti näyttänyt olevan itse Välimeren suunnalta. Niinpä Max päätti tervehtiä tätä suoraan ruotsiksi, joka oli eniten Pohjoismaissa käytetty kieli nykypäivänä. Suomessa oli toki vallalla yhä jonkinlainen muodollinen vastustus ruotsin kielen käyttöä kohtaan, johtuen alueen historiasta, mutta suurin osa kanssakäymisestä ihmisten välillä eri puolilla Pohjoismaita oli ruotsiksi sen helppouden vuoksi. Norjalaisille ja tanskalaisille siihen siirtyminen oli ollut käytännössä täysin vaivatonta. Suomalaiset taas olivat muutenkin hiukan omanlaistansa kansaa, joten heille pienet oikut suotiin. Ihan hyvää porukkaa he kuitenkin olivat, vaikka eivät ihan skandinaaveista ikinä oikein menneetkään. Mongoli taisi olla yleisin nimitys, jonka Max saattoi yhä heistä kuulla, jos joku välttämättä vielä halusi haukkua.

Hyvää päivää. Mahtaako teillä olla Jamaican Blue Mountainia tai Kopi Luwakia?

Öhm... Ei. Meillä on ihan tavallista pannukahvia, lattea tai capuccioa, poika sanoi.

Max huomasi, että myyjä oli vielä nuorempi kuin mitä hän oli ensin katsonut. Ei se hänen vikansa ollut, että ärsyttävä kahvisnobi tuli hänen teltalleen kitisemään torikahvilan pannukahvista vain siksi, että heidän teltassaan sattui olemaan lupaus maailman parhaasta kahvista.

Mistä pavuista teidän pannukahvinne mahdetaan tehdä, Max kysyi kohteliaasti, vaikka hänen sydäntänsä särkikin jättää mainitsematta, ettei poika ollut osannut edes lausua cappucinoa oikein.

Pauligin kahvia tämä meidän kahvi on. Eli varmaan Pauligin pavuista, Poika olisi kiemurrellut, jos olisi pätkääkään välittänyt työstään. Mutta hänen huomionsa oli yhdeksänkymmenen ja yhdeksän prosentin verran hiukan kauempana pop-up terassilla istuvien tyttöjen seurueessa. Max oli tässä yhtälössä vain jonkinlainen sivuhuomautus marginaalissa.

Pauligin, selvä. Kiitoksia. Olitte hyvin ystävällinen, Max sanoi ja päätti jättää kahvin väsymyksestään huolimatta väliin. Sen sijaan hän käveli torin reunalla sijaitsevalle kioskille ja osti mukaansa energiajuoman ja suklaapatukan, jotka söi istuskellen kirkkaanpunaisella penkillä, jolta oli helppo tarkastella torin ihmisvilinää.

Keskustelu Gerraran kanssa oli jostain syystä saanut Maxin rauhoittumaan hiukan kaiken jälkeen. Murtuminen miehen edessä oli saanut Maxin purkamaan oloaan ensimmäistä kertaa ja se tuntui oikeasti keventäneen taakkaa hänen hartioillaan. Ei vain kuvainnollisesti, vaan myös fyysisesti Max tunsi itsensä hiukan suoremmaksi ja vähemmän kivuliaaksi, uniseksi tai uupuneeksi. Hartiat tuntuivat olevan hiukan tasaisemmat kuin aiemmin ja niska tuntui kevyemmältä.

Max rutisti suklaapatukan kääreen pieneksi palloksi sormiensa välissä ja nippasi sen penkin vieressä olevaan roskakoriin. Ennen torilta lähtöään hän kävi hakemassa vielä toisen energiajuoman kioskilta ja kierteli hetken aikaa torilla katsellen ihmisiä, joiden turvallisuudesta hän oli omalta osaltaan vastuussa. Sää oli hyvä ja ihmisten tunnelma iloinen. Se loi jonkinlaista myötähyvää myös Maxin omaan mieleen. Ehkä Iris ja Jon saisivat tarpeeksi selville käydessään Holmbergilla, jotta Max voisi jättää omat hullutuksensa täysin huomiotta. Tärkeintä oli nyt kuitenkin löytää murhaaja ja jos se tapahtuisi jonkun muun kautta, kuin hänen hataran harhailunsa ei sillä olisi mitään väliä. Oikeuden toteutuminen oli pääasia.

Parkkihallissa oli tyhjä ja kolkko tunnelma verrattuna yläpuolella olleeseen ihmisvilinään ja harmaiden betoniseinien kylmyys oli suorastaan hyytävää auringon lämmittämään torikivetykseen verrattuna. Yksi katon ledirivi oli muita huomattavasti himmeämpi ja se loi oudon epäsuhdan sähköautojen latausrivien keskelle. Moni auto oli pitkään parkissa myös maksuihin kuuluvan latauksen vuoksi. Suuremmissa kaupungeissa oli jo olemassa ilmaisia latauspisteitä, mutta niiden ruuhkaisuus oli ollut suuri ongelma heti perustamisista lähtien sähköautojen yleistyttyä. Maxin BMW kiilsi mustana ja erottui kaukaa. Max hidasti askeliaan huomatessaan varjon, joka hiipi auton takaa vaaleanharmaalle lattialle. Hänen oman autonsa vieressä oli suurehko vanha avolavainen, joka ei varmasti ollut vielä sähköautotuotantoa. Varjo saattoi tulla sen omistajasta tai jostain siihen liittyvästä, mutta sen liike tai oikeammin liikkeen puute laittoi jonkinlaiset pienet hälytyskellot soimaan Maxin päässä.

Hän pysähtyi riittävän pitkän matkan päähän autosta ja astui sivuun hopeanharmaan farmarin viereen. Hetken aikaa tarkkailtuaan varjoa hän oli varma, että se oli todella ihmisen varjo, jonka tarkoituksena oli pysyä piilossa ja päätti ottaa kaikkein helpoimman lähestymistavan.

Hei! Max huusi kovaan ääneen, Tiedän, että olet autoni vieressä enkä halua tästä minkäänlaista kohtausta, joten ilmoitan samoin tein, että avaan yhteyden poliisilaitokselle ja toivon sinun nousevan ylös ja kertovan kuka olet ennen kuin yhteydenoton tarvitsee muodostua mitenkään dramaattiseksi. Olen Max Bergfalk, Mattbyn poliisin päällikkö ja haluan vain päästä autolleni.

Mitään ei tapahtunut. Varjo kuitenkin liikahti sen verran, että Max tiesi piileskelijän huomanneen olevansa paljastunut. Nyt kysymys oli siitä, miksei tämä vastannut, joka Maxin omassa mielessä oli automaattisesti huono asia. Niinpä hän otti varmuuden vuoksi pistoolinsa vyökotelosta, jossa se oli levännyt käyttämättä melkein koko Maxin uran ajan. Samalla hän tajusi olleensa pistooli täysin avoimesti vyöllä koko toriepisodinsa ajan. No ehkä ihmiset eivät olleet kiinnittäneet siihen huomiota. Normaalisti se oli takin alla hyvin suojassa, mutta nyt se oli roikkunut kaikkien katseltavissa. Max ehti myös miettiä oliko hätäkeskus jo saanut yhteydenoton hullusta suklaasta syövästä asemiehestä ja saisiko Max kirjoittaa kerrankin raportin, jossa voisi olla täysin samaa mieltä ilmoittajan kanssa, todistajana ja ilmiannon kohteena. Hän asteli hyvin hitaasti kohti autoa, ase kahdessa kädessä maahan osoittaen.

Olen Max Bergfalk Mattbyn poliisista. Olen aseistettu ja pyydän, että nousette esiin. En tahdo teille mitään pahaa. Olkaa hyvä ja tulkaa pois auton takaa niin, että näen ensimmäisenä tyhjät kätenne. Hän ei enää huutanut, mutta käytti varmasti riittävän kovaa ääntä, jotta piileskelijä kuuli hänet.

Maxin takana kuului korkokenkien kopinaa kovaa lattiaa vasten, kun keski-ikäinen nainen juoksi pakoon kuultuaan Maxin huudon. Hän ei vaivautunut lähtemään naisen perään, vaikka tiesikin miten nopeasti asiat voisivat saada aivan liian suuret mittasuhteet. Pahin mitä voisi tapahtua oli, että nainen hälyttäisi paikalle turvamiehet tai poliisin ja varjon paljastuessa mielikuvituksen tuotteeksi Max nolaisi itsensä totaalisesti. Se oli aivan siedettävä skenaario.

Varjo liikahti enemmän ja Max piti edelleen aseensa suunnattuna maahan. Hän huomasi pulssinsa kohoavan ja oli aivan varma, että auton takaa paljastuisi humalainen hissistä ulos hoiperrellut nuorukainen tai jotain muuta yhtä typerää. Netistä saisi lukea puolen tunnin päästä kuinka uusi poliisipäällikkö aiheutti hälytyksen kaupungin keskustassa liikaa nauttineen opiskelijan vuoksi.

Tulkaa esiin. Tulkaa esiin kädet ensin. Toimikaa hitaasti ja rauhallisesti. Teillä ei ole mitään hätää, Max toisti kuuluvaan ääneen. Hän huomasi silmäkulmastaan liikettä ja käänsi päätään vain hiukan nostaen asetta vähän ylöspäin kaiken varalta. Yhdessä autossa vastakkaisella seinustalla istui mies, joka pyrki olemaan mahdollisimman näkymättömissä ja samaan aikaan kuvaamaan koko tilanteen. Max heilautti miehelle toisella kädellänsä, että tämä menisi kunnolla suojaan ja pysähtyi itse polviasentoon.

Pyydän vielä kerran teitä tulemaan esiin. Olen Max Bergfalk Mattbyn poliisista. Olen aseistettu, mutta en aio teille pahaa. Haluan teidän tulevan esiin hitaasti ja rauhallisesti.

Max huomasi enemmän liikettä auton suunnasta, jossa mies kuvasi. Hän huomasi tämän viittilöivän kiivaasti BMW:n suuntaan, aivan kuin hän haluaisi Maxin huomaavan jotain. Hän nosti aseen kokonaan ylös ja eteni kyyryssä autoa kohti. Kuka tahansa auton takana olikin pystyi varmasti näkemään hänet jo hyvin, mutta nyt oli myöhäistä perääntyä. Jos kyseessä oli joku, joka halusi hänelle pahaa olisi hän voinut ampua hyvän laukauksen jo paljon aiemminkin. Toisaalta taas, jos kyseessä oli todellinen ammattilainen olisi Max todennäköisesti menehtynyt edes huomaamattaan mitään.

Hän pääsi auton kulmalle ja haistoi samassa metallisen tutun tuoksun. Verta. Samalla hän ymmärsi, mitä mies yritti viittoa autostaan. Nyt hän oli noussut jo täysin näkyville, kamera edelleen tallentamassa näkymää, joka olisi netissä kymmenen sekunnin kuluttua siitä, kun tallennus loppuisi. Max tunnisti verisen naisen välittömästi. Se oli Nina Lindström. Kaksi ampumahaavaa ylävartalossa vuotivat yhä. Ninan hengitys oli heikkoa, mutta hän hengitti yhä. Haavat vuotivat paljon, mutta tämä oli tapahtunut vain hetki sitten. Max nappasi puhelimensa ja otti yhteyden hätäkeskukseen. Radiot olivat olleet poliisin käytössä vielä muutama vuosi aiemmin, mutta puhelinten ominaisuudet olivat niin ylivertaiset, että ne olivat syrjäyttäneet vanhat radioaallot kokonaan. Suojattu radioverkkotaajuus takasi, että poliisin keskustelu oli vähintäänkin yhtä helposti kuunneltavissa kuin ennenkin, mutta Maxilla ei ollut aikaa murehtia sitä.

Keskus. Bergfalk tässä. Lähettäkää ambulanssi ja apuvoimia välittömästi keskustorin parkkihalliin. Alue H8. Siviiliä ammuttu. Yksi uhri. Ampujasta ei tietoa. Uhrin tila erittäin heikko. Kaksi ampumahaavaa ylävartalossa ja voimakasta verenvuotoa.

Asia selvä. Ambulanssi ja apuvoimia tulossa. Tarvitsetteko apua ensihoidon ohjeisiin, keskus kysyi kiirehtimättä ja hätäilemättä.

Ei tarvitse. Pyrin tyrehdyttämään verenvuodon ja pitämään uhrin hengitystiet auki. Lähettäkää partioita keskustorin ympäristöön tarkkailemaan mahdollisia ampujia. Fredrik Nørupin ampumisessa käytettiin kahta miestä samantyylisesti kuin tässä, joten voimme olettaa taas kyseessä olevan vähintään kaksi tekijää.

Kuittaan. Ambulanssin arvioitu saapumisaika on noin kuusi minuuttia. Lähin poliisipartio on kuitannut hälytyksen Tukholmankadulta.

Kuitti. Otan yhteyttä tarvittaessa, Max lopetti yhteyden ja kumartui Nina Lindströmin puoleen. Hänen kasvonsa olivat jo kalpeat ja kylmät ja verta oli valunut niin paljon, että verenpaineen lasku oli aiheuttanut haavojen verenvuodon lähes kokonaan pysähtyneen. Silti nuori nainen hengitti yhä. Hän nojasi autoon ja se oli varmasti edesauttanut siihen, että verenvuoto oli lakannut. Se kuitenkin tarkoitti myös, että naisen aivot olivat mahdollisesti jo kärsineet nyt vakavasta verenhukasta.

Max oli vain senttien päässä Ninasta kun hän kuuli hentoisen äänen. Auton ovi aukesi jossain lähellä. Max ajatteli sen olevan mies, joka kuvasi tilannetta. Häneltä pitäisi pyytää todistusaineisto ennen kuin mies ehtisi karata paikalta puhelimensa kanssa. Ehkä hän oli jopa nähnyt ampujia tai jotain muuta mistä voisi olla hyötyä. Jos mies oli täysin hullu oli hän ehkä jopa kuvannut ampumista.

Miksi Nina Lindström oli tullut tänne. Se että hän oli Maxin auton luona ei voinut olla sattumaa. Eikä tietenkään sattumaa ollut myöskään se, että hänet oli siihen ammuttu. Minkä hemmetin takia mies ei ollut mennyt auttamaan Ninaa kun hän oli huomannut ampujien lähteneen tai jos ei ollut nähnyt näitä ollenkaan. Jos hän oli tullut paikalle vasta Maxin kanssa yhtäaikaa, miksei Max ollut nähnyt häntä lainkaan. Miksei hän ollut soittanut poliisille. Miksi hän ei ollut huutanut heti Maxille, että jotakuta oli ammuttu Maxin kertoessa kovaan ääneen kuka hän oli.

Viimeiset viisi ajatusta Maxin aivoissa menivät hänen selkäytimensä kautta lihaksiin ennen kuin Max ehti edes ajatella niitä tietoisesti. Hän oli jo kääntynyt aseensa kanssa kohti miestä ennen kuin tämä ehti laukaista omansa.
Kumpikin ase laukesi yhtäaikaisesti. Yhteislaukaus kajahti betoniseinien sisällä kuin sitä olisi vahvistanut Spinal Tapin äänenvoimakkuudella 11 oleva kaiutin. Laukaukset ja ruudinkäry, joka aseista nousi sekoittuivat ulkoa kuuluvaan poliisiauton sireeniin, joka kertoi lähestyvän partion saapumisesta. Toinen ase laukesi vielä uudelleen, toinen ei.

sanoja 36750/36666

0 comments: