Oho. Ensimmäinen toimintakohtaus kirjassa. Ei ollut edes tarkoitus tulla sellaista tähän kohtaan, mutta sitten rikolliset alkoivatkin toimia kirjoittajan selän takana ja yhtäkkiä en taas tiedäkään mitä tulee tapahtumaan. Rikolliset on kyllä inhottavia. Varsinkin silloin kun luulet pystyväsi hallitsemaan niitä. Sata sivua ylitetty.
Niinpä... talouspuolen
poliiseilla oli huomattavasti helpompaa nykyään. Huomattavasti
helpompaa. Se oli yksi syy siihen, miksi juuri nyt Max katui
vakavasti ikinä lähteneensä Yhdysvaltoihin. Hän voisi olla
jossain päin Pohjoismaita talouspuolen tutkinnan pomona nauttimassa
omasta mukavuusalueestaan, mielellään mahdollisimman kaukana
entisestä pomostaan, mutta muuten omassa elementissään.
Max asteli torille, jossa
oli useampi pieni pop-up kahvila auki. Hän katseli tarjontaa ja
huomasi pienen vihreä, sementtipainoin maahan tuetun teltan, jonka
myyjänä oleva nuori mies näytti juuri siltä, että ei kaivannut
yhtään asiakasta vaan oli täysin tyytyväinen seisoskeluun
iltapäivän auringossa. Teltan yläreunan kirjoitus oli Italiaa ja
lupasi Maxin rajallisella (jäätelöbaareista ja pizzamenuista
opitulla) kielitaidolla luettuna maailman parasta kahvia, suoraan
Italiasta. Niinpä Max päätti mennä katsomaan, mitä oli tarjolla.
Nuori mies ei ainakaan ulkoisesti näyttänyt olevan itse Välimeren
suunnalta. Niinpä Max päätti tervehtiä tätä suoraan ruotsiksi,
joka oli eniten Pohjoismaissa käytetty kieli nykypäivänä.
Suomessa oli toki vallalla yhä jonkinlainen muodollinen vastustus
ruotsin kielen käyttöä kohtaan, johtuen alueen historiasta, mutta
suurin osa kanssakäymisestä ihmisten välillä eri puolilla
Pohjoismaita oli ruotsiksi sen helppouden vuoksi. Norjalaisille ja
tanskalaisille siihen siirtyminen oli ollut käytännössä täysin
vaivatonta. Suomalaiset taas olivat muutenkin hiukan omanlaistansa
kansaa, joten heille pienet oikut suotiin. Ihan hyvää porukkaa he
kuitenkin olivat, vaikka eivät ihan skandinaaveista ikinä oikein
menneetkään. Mongoli taisi olla yleisin nimitys, jonka Max saattoi
yhä heistä kuulla, jos joku välttämättä vielä halusi haukkua.
—Hyvää päivää.
Mahtaako teillä olla Jamaican Blue Mountainia tai Kopi Luwakia?
—Öhm... Ei. Meillä on
ihan tavallista pannukahvia, lattea tai capuccioa, poika sanoi.
Max huomasi, että myyjä
oli vielä nuorempi kuin mitä hän oli ensin katsonut. Ei se hänen
vikansa ollut, että ärsyttävä kahvisnobi tuli hänen teltalleen
kitisemään torikahvilan pannukahvista vain siksi, että heidän
teltassaan sattui olemaan lupaus maailman parhaasta kahvista.
—Mistä pavuista teidän
pannukahvinne mahdetaan tehdä, Max kysyi kohteliaasti, vaikka hänen
sydäntänsä särkikin jättää mainitsematta, ettei poika ollut
osannut edes lausua cappucinoa oikein.
—Pauligin kahvia tämä
meidän kahvi on. Eli varmaan Pauligin pavuista, Poika olisi
kiemurrellut, jos olisi pätkääkään välittänyt työstään.
Mutta hänen huomionsa oli yhdeksänkymmenen ja yhdeksän prosentin
verran hiukan kauempana pop-up terassilla istuvien tyttöjen
seurueessa. Max oli tässä yhtälössä vain jonkinlainen
sivuhuomautus marginaalissa.
—Pauligin, selvä.
Kiitoksia. Olitte hyvin ystävällinen, Max sanoi ja päätti jättää
kahvin väsymyksestään huolimatta väliin. Sen sijaan hän käveli
torin reunalla sijaitsevalle kioskille ja osti mukaansa energiajuoman
ja suklaapatukan, jotka söi istuskellen kirkkaanpunaisella penkillä,
jolta oli helppo tarkastella torin ihmisvilinää.
Keskustelu Gerraran kanssa
oli jostain syystä saanut Maxin rauhoittumaan hiukan kaiken jälkeen.
Murtuminen miehen edessä oli saanut Maxin purkamaan oloaan
ensimmäistä kertaa ja se tuntui oikeasti keventäneen taakkaa hänen
hartioillaan. Ei vain kuvainnollisesti, vaan myös fyysisesti Max
tunsi itsensä hiukan suoremmaksi ja vähemmän kivuliaaksi, uniseksi
tai uupuneeksi. Hartiat tuntuivat olevan hiukan tasaisemmat kuin
aiemmin ja niska tuntui kevyemmältä.
Max rutisti suklaapatukan
kääreen pieneksi palloksi sormiensa välissä ja nippasi sen penkin
vieressä olevaan roskakoriin. Ennen torilta lähtöään hän kävi
hakemassa vielä toisen energiajuoman kioskilta ja kierteli hetken
aikaa torilla katsellen ihmisiä, joiden turvallisuudesta hän oli
omalta osaltaan vastuussa. Sää oli hyvä ja ihmisten tunnelma
iloinen. Se loi jonkinlaista myötähyvää myös Maxin omaan
mieleen. Ehkä Iris ja Jon saisivat tarpeeksi selville käydessään
Holmbergilla, jotta Max voisi jättää omat hullutuksensa täysin
huomiotta. Tärkeintä oli nyt kuitenkin löytää murhaaja ja jos se
tapahtuisi jonkun muun kautta, kuin hänen hataran harhailunsa ei
sillä olisi mitään väliä. Oikeuden toteutuminen oli pääasia.
Parkkihallissa oli tyhjä ja
kolkko tunnelma verrattuna yläpuolella olleeseen ihmisvilinään ja
harmaiden betoniseinien kylmyys oli suorastaan hyytävää auringon
lämmittämään torikivetykseen verrattuna. Yksi katon ledirivi oli
muita huomattavasti himmeämpi ja se loi oudon epäsuhdan
sähköautojen latausrivien keskelle. Moni auto oli pitkään
parkissa myös maksuihin kuuluvan latauksen vuoksi. Suuremmissa
kaupungeissa oli jo olemassa ilmaisia latauspisteitä, mutta niiden
ruuhkaisuus oli ollut suuri ongelma heti perustamisista lähtien
sähköautojen yleistyttyä. Maxin BMW kiilsi mustana ja erottui
kaukaa. Max hidasti askeliaan huomatessaan varjon, joka hiipi auton
takaa vaaleanharmaalle lattialle. Hänen oman autonsa vieressä oli
suurehko vanha avolavainen, joka ei varmasti ollut vielä
sähköautotuotantoa. Varjo saattoi tulla sen omistajasta tai jostain
siihen liittyvästä, mutta sen liike tai oikeammin liikkeen puute
laittoi jonkinlaiset pienet hälytyskellot soimaan Maxin päässä.
Hän pysähtyi riittävän
pitkän matkan päähän autosta ja astui sivuun hopeanharmaan
farmarin viereen. Hetken aikaa tarkkailtuaan varjoa hän oli varma,
että se oli todella ihmisen varjo, jonka tarkoituksena oli pysyä
piilossa ja päätti ottaa kaikkein helpoimman lähestymistavan.
—Hei! Max huusi kovaan
ääneen, Tiedän, että olet autoni vieressä enkä halua tästä
minkäänlaista kohtausta, joten ilmoitan samoin tein, että avaan
yhteyden poliisilaitokselle ja toivon sinun nousevan ylös ja
kertovan kuka olet ennen kuin yhteydenoton tarvitsee muodostua
mitenkään dramaattiseksi. Olen Max Bergfalk, Mattbyn poliisin
päällikkö ja haluan vain päästä autolleni.
Mitään ei tapahtunut.
Varjo kuitenkin liikahti sen verran, että Max tiesi piileskelijän
huomanneen olevansa paljastunut. Nyt kysymys oli siitä, miksei tämä
vastannut, joka Maxin omassa mielessä oli automaattisesti huono
asia. Niinpä hän otti varmuuden vuoksi pistoolinsa vyökotelosta,
jossa se oli levännyt käyttämättä melkein koko Maxin uran ajan.
Samalla hän tajusi olleensa pistooli täysin avoimesti vyöllä koko
toriepisodinsa ajan. No ehkä ihmiset eivät olleet kiinnittäneet
siihen huomiota. Normaalisti se oli takin alla hyvin suojassa, mutta
nyt se oli roikkunut kaikkien katseltavissa. Max ehti myös miettiä
oliko hätäkeskus jo saanut yhteydenoton hullusta suklaasta syövästä
asemiehestä ja saisiko Max kirjoittaa kerrankin raportin, jossa
voisi olla täysin samaa mieltä ilmoittajan kanssa, todistajana ja
ilmiannon kohteena. Hän asteli hyvin hitaasti kohti autoa, ase
kahdessa kädessä maahan osoittaen.
—Olen Max Bergfalk Mattbyn
poliisista. Olen aseistettu ja pyydän, että nousette esiin. En
tahdo teille mitään pahaa. Olkaa hyvä ja tulkaa pois auton takaa
niin, että näen ensimmäisenä tyhjät kätenne. Hän ei enää
huutanut, mutta käytti varmasti riittävän kovaa ääntä, jotta
piileskelijä kuuli hänet.
Maxin takana kuului
korkokenkien kopinaa kovaa lattiaa vasten, kun keski-ikäinen nainen
juoksi pakoon kuultuaan Maxin huudon. Hän ei vaivautunut lähtemään
naisen perään, vaikka tiesikin miten nopeasti asiat voisivat saada
aivan liian suuret mittasuhteet. Pahin mitä voisi tapahtua oli, että
nainen hälyttäisi paikalle turvamiehet tai poliisin ja varjon
paljastuessa mielikuvituksen tuotteeksi Max nolaisi itsensä
totaalisesti. Se oli aivan siedettävä skenaario.
Varjo liikahti enemmän ja
Max piti edelleen aseensa suunnattuna maahan. Hän huomasi pulssinsa
kohoavan ja oli aivan varma, että auton takaa paljastuisi humalainen
hissistä ulos hoiperrellut nuorukainen tai jotain muuta yhtä
typerää. Netistä saisi lukea puolen tunnin päästä kuinka uusi
poliisipäällikkö aiheutti hälytyksen kaupungin keskustassa liikaa
nauttineen opiskelijan vuoksi.
—Tulkaa esiin. Tulkaa
esiin kädet ensin. Toimikaa hitaasti ja rauhallisesti. Teillä ei
ole mitään hätää, Max toisti kuuluvaan ääneen. Hän huomasi
silmäkulmastaan liikettä ja käänsi päätään vain hiukan
nostaen asetta vähän ylöspäin kaiken varalta. Yhdessä autossa
vastakkaisella seinustalla istui mies, joka pyrki olemaan
mahdollisimman näkymättömissä ja samaan aikaan kuvaamaan koko
tilanteen. Max heilautti miehelle toisella kädellänsä, että tämä
menisi kunnolla suojaan ja pysähtyi itse polviasentoon.
—Pyydän vielä kerran
teitä tulemaan esiin. Olen Max Bergfalk Mattbyn poliisista. Olen
aseistettu, mutta en aio teille pahaa. Haluan teidän tulevan esiin
hitaasti ja rauhallisesti.
Max huomasi enemmän
liikettä auton suunnasta, jossa mies kuvasi. Hän huomasi tämän
viittilöivän kiivaasti BMW:n suuntaan, aivan kuin hän haluaisi
Maxin huomaavan jotain. Hän nosti aseen kokonaan ylös ja eteni
kyyryssä autoa kohti. Kuka tahansa auton takana olikin pystyi
varmasti näkemään hänet jo hyvin, mutta nyt oli myöhäistä
perääntyä. Jos kyseessä oli joku, joka halusi hänelle pahaa
olisi hän voinut ampua hyvän laukauksen jo paljon aiemminkin.
Toisaalta taas, jos kyseessä oli todellinen ammattilainen olisi Max
todennäköisesti menehtynyt edes huomaamattaan mitään.
Hän pääsi auton kulmalle
ja haistoi samassa metallisen tutun tuoksun. Verta. Samalla hän
ymmärsi, mitä mies yritti viittoa autostaan. Nyt hän oli noussut
jo täysin näkyville, kamera edelleen tallentamassa näkymää, joka
olisi netissä kymmenen sekunnin kuluttua siitä, kun tallennus
loppuisi. Max tunnisti verisen naisen välittömästi. Se oli Nina
Lindström. Kaksi ampumahaavaa ylävartalossa vuotivat yhä. Ninan
hengitys oli heikkoa, mutta hän hengitti yhä. Haavat vuotivat
paljon, mutta tämä oli tapahtunut vain hetki sitten. Max nappasi
puhelimensa ja otti yhteyden hätäkeskukseen. Radiot olivat olleet
poliisin käytössä vielä muutama vuosi aiemmin, mutta puhelinten
ominaisuudet olivat niin ylivertaiset, että ne olivat syrjäyttäneet
vanhat radioaallot kokonaan. Suojattu radioverkkotaajuus takasi, että
poliisin keskustelu oli vähintäänkin yhtä helposti kuunneltavissa
kuin ennenkin, mutta Maxilla ei ollut aikaa murehtia sitä.
—Keskus. Bergfalk tässä.
Lähettäkää ambulanssi ja apuvoimia välittömästi keskustorin
parkkihalliin. Alue H8. Siviiliä ammuttu. Yksi uhri. Ampujasta ei
tietoa. Uhrin tila erittäin heikko. Kaksi ampumahaavaa ylävartalossa
ja voimakasta verenvuotoa.
—Asia selvä. Ambulanssi
ja apuvoimia tulossa. Tarvitsetteko apua ensihoidon ohjeisiin, keskus
kysyi kiirehtimättä ja hätäilemättä.
—Ei tarvitse. Pyrin
tyrehdyttämään verenvuodon ja pitämään uhrin hengitystiet auki.
Lähettäkää partioita keskustorin ympäristöön tarkkailemaan
mahdollisia ampujia. Fredrik Nørupin
ampumisessa käytettiin kahta miestä samantyylisesti kuin tässä,
joten voimme olettaa taas kyseessä olevan vähintään kaksi
tekijää.
—Kuittaan.
Ambulanssin arvioitu saapumisaika on noin kuusi minuuttia. Lähin
poliisipartio on kuitannut hälytyksen Tukholmankadulta.
—Kuitti.
Otan yhteyttä tarvittaessa, Max lopetti yhteyden ja kumartui Nina
Lindströmin puoleen. Hänen kasvonsa olivat jo kalpeat ja kylmät ja
verta oli valunut niin paljon, että verenpaineen lasku oli
aiheuttanut haavojen verenvuodon lähes kokonaan pysähtyneen. Silti
nuori nainen hengitti yhä. Hän nojasi autoon ja se oli varmasti
edesauttanut siihen, että verenvuoto oli lakannut. Se kuitenkin
tarkoitti myös, että naisen aivot olivat mahdollisesti jo kärsineet
nyt vakavasta verenhukasta.
Max
oli vain senttien päässä Ninasta kun hän kuuli hentoisen äänen.
Auton ovi aukesi jossain lähellä. Max ajatteli sen olevan mies,
joka kuvasi tilannetta. Häneltä pitäisi pyytää todistusaineisto
ennen kuin mies ehtisi karata paikalta puhelimensa kanssa. Ehkä hän
oli jopa nähnyt ampujia tai jotain muuta mistä voisi olla hyötyä.
Jos mies oli täysin hullu oli hän ehkä jopa kuvannut ampumista.
Miksi
Nina Lindström oli tullut tänne. Se että hän oli Maxin auton
luona ei voinut olla sattumaa. Eikä tietenkään sattumaa ollut
myöskään se, että hänet oli siihen ammuttu. Minkä hemmetin
takia mies ei ollut mennyt auttamaan Ninaa kun hän oli huomannut
ampujien lähteneen tai jos ei ollut nähnyt näitä ollenkaan. Jos
hän oli tullut paikalle vasta Maxin kanssa yhtäaikaa, miksei Max
ollut nähnyt häntä lainkaan. Miksei hän ollut soittanut
poliisille. Miksi hän ei ollut huutanut heti Maxille, että jotakuta
oli ammuttu Maxin kertoessa kovaan ääneen kuka hän oli.
Viimeiset
viisi ajatusta Maxin aivoissa menivät hänen selkäytimensä kautta
lihaksiin ennen kuin Max ehti edes ajatella niitä tietoisesti. Hän
oli jo kääntynyt aseensa kanssa kohti miestä ennen kuin tämä
ehti laukaista omansa.
Kumpikin
ase laukesi yhtäaikaisesti. Yhteislaukaus kajahti betoniseinien
sisällä kuin sitä olisi vahvistanut Spinal Tapin
äänenvoimakkuudella 11 oleva kaiutin. Laukaukset ja ruudinkäry,
joka aseista nousi sekoittuivat ulkoa kuuluvaan poliisiauton
sireeniin, joka kertoi lähestyvän partion saapumisesta. Toinen ase
laukesi vielä uudelleen, toinen ei.
sanoja 36750/36666
0 comments:
Lähetä kommentti