Lisää hidastelua - NaNoWriMo

Näin sitä kirjoittaminen jatkuu. Lisää dialogia ja lisää hidastelua. Lupaan, että jotain merkittävää tai edes jotain vähän sinne päin tapahtuu huomenna. Pakkohan joskus jotain on tapahtua, kun sivuja on tullut jo 44 kappaletta sillä Verdana 12 fontilla.

Oveen koputettiin. Koska se ei ollut Jonin äärimmäisen kohtelias ja anteeksipyytelevä kolmen koputuksen sarja, Max päätteli sen olevan Iris.

—Sisään, hän sanoi väsyneenä.

Iris ja Jon astuivat sisään toimistoon. Max huomasi Jonin vilkaisevan seinällä olevaa kelloa. Päivä oli kulunut kuin huomaamatta ja kello oli jo reilusti yli yhdeksän illalla.

—Hei pomo. Sanoit, että nähdään vielä asemalla, Iris aloitti.

Max nojasi taaksepäin ja huomasi haukottelevansa. Hän venytti molemmat kätensä ilmaan ja pyöräytti niskojaan. Jon ja Iris näyttivät paljon pirteämmiltä kuin hän, mutta he todennäköisesti nukkuivat yönsä paremmin kuin Max.

—Sanoin että pidetään vielä palaveri, mutta se on turhaa tähän aikaan illasta. Teillä on varmasti parempaakin tekemistä elämässänne. Fredrik ei lähde mihinkään ja meillä ei vielä toistaiseksi ole minkäänlaista näyttöä, ajatusta, motivaatiota tai mitään muutakaan. Jos teillä on jotain mitä haluatte minun katsovan tai tarkistavan laittakaa se kontaktiini, Max haukotteli vielä lopuksi.

—Asia selvä pomo, Iris totesi, Hyvää yötä pomo, muista sinäkin nukkua.

—Yritän ainakin, Max vastasi.

—Näkemiin huomiseen pomo, Jon vastasi sulkiessaan oven hänen ja Iriksen perässä.

Max nojautui uudelleen taaksepäin niin pitkälle kuin tuoli antoi myöden. Hänen selkänsä, niskansa ja kätensä olivat kaikki kipeät. Max ei muistanut, koska olisi viimeksi nukkunut kunnolla. Useammin hän huomasi torkahtaneensa tuoliin, sohvalle tai johonkin muualle kuin sänkyyn. Hän eli jonkinlaisella lainalla, jossa univelka kasvoi hiukan korkoa jokainen päivä. Ehkä hänen epäilyksensä omasta mielenterveydestään ja muut hullut ajatukset johtuivatkin kaikki vain siitä. Ehkä hänen olisi pitänyt käydä vaikka lääkärillä tai psykolla, mutta se ei tuntunut oikealta. Ehkä nukkuminen helpottaisi, kun hän pääsisi työrytmiin ja arkeen kiinni. Niin se varmasti olisi.

Jonin kontaktista piippasi pieni tiedosto asioista, jotka Jon oli ehtinyt kasata Iriksen jäätyä juttelemaan Maxin kanssa Nina Lindströmistä. Maxilla ei ollut muutakaan tekemistä, joten hän klikkasi tiedoston auki. Se oli sekalainen kasa nopeasti poimittuja tietoja Fredrikin tiliotteista ja erilaisista rahansiirroista. Mitään sellaista se ei tarjonnut, jota Max ei olisi itse nähnyt tiedoista muutamassa minuutissa. Jon ei selvästikään ollut talousrikosekspertti, mutta ei se hänen tehtävänkuvansa ollutkaan. Max päätti avata itse Fredrikin tietoja, mutta toinen saapuva viesti vei hänen huomionsa. Se oli Linda Larssonilta teknisestä tutkinnasta. Max avasi viestin ja katsoi mitä tutkijat olivat saaneet selville.

Surma-ase oli ollut .22 kaliperinen pistooli. Fredrik oli ammuttu todennäköisesti lähietäisyydeltä hajoavilla luodeilla. Kaikki viittasi ammattimaiseen surmaan. Mitään murto- tai muita rikosjälkiä ei talosta löytynyt. Fredrik oli pitänyt ovensa avoimena, joten tämä ei ollut ihme. Tekninen tutkinta kävi läpi videotallenteita kadulta ja lähialueilta ajalta, jotka sopisivat rikokseen, mutta toistaiseksi sieltä ei ollut löytynyt mitään.

Fredrikin kone oli myös tutkittavana ja sen tietoja saataisiin varmasti jo vuorokauden sisään. Mitään suurempia suojauksia Fredrikillä ei omassa koneessaan ollut ja siihen oli ollut pääsy monella ihmisellä hänen itsensä lisäksi. Hänen kodissaan järjestettiin kaikesta päätellen usein Four Seasons pelitapahtumia ystävien kesken ja muutkin kuin Fredrik käyttivät hänen huippulaitteitaan omien hahmojensa pelaamiseen. Koneella ei ollut edes käynnistyksen yhteydessä salasanaa eikä nettiyhteyttä tai verkkoyhteyksiä oltu suojattu kaupallisia perusversioita kummemmilla ohjelmistoilla tai estoilla. Fredrik oli kaikesta päätellen äärimmäisen luottavainen ja tavallinen nuori mies. Se toki oli tullut selväksi jo päivän aikana muutenkin.

Max vilkuili vielä muutaman lauseen, mutta ei pystynyt keskittymään raporttiin ja siirsi sen takaisin vielä luettavien jonoon. Hän pohdiskeli hetken olisiko palannut Fredrikin tilitietojen pariin, mutta päätti sen sijaan lopettaa hommat tältä vuorokaudelta toimistolla ja jättää sen yöpäivystyksen miehille ja naisille. Maxin puhelin synkronoi tiedostot ja hän sammutti työpisteensä. Ulkona katulamput olivat jo syttyneet ja Max näki ihmisiä kävelemässä tummina hahmoina oranssissa hehkussa. Hän ei tiennyt mihin ihmiset olivat menossa, mutta uskoi heillä olevan enemmän päämäärää kuin Maxilla itsellään.

Ulkona pimeys ei tuntunut lainkaan niin ahdistavalta, kuin miltä se oli ikkunasta näyttänyt. Kaupungin uusi ilme oli rakennettu niin, että valaistus oli oikeastaan melko luonnollista ja rauhallista. Yhdysvaltojen korjaamattomiin katuvaloihin ja vilkkuviin mainosten neonväreihin verrattuna se oli suorastaan rentouttavaa. Max ei vaivautunut laittamaan takkiaan päälle vaan heitti sen BMW:n matkustajan paikalle. Hän istahti itse alas kuljettajan paikalle ja laittoi soittolistan soimaan. Journeyn klassikkokappale Don't stop believin aloitti tutun intronsa ja Max kuunteli koko kappaleen ennen kuin käynnisti auton. Kertosäkeen kohdassa hän mietti olisiko poliisipäällikkö kehdannut hiukan heiluttaa päätään, mutta päätti että säästäisi sen kotona kuuntelua varten.

Don't stop Believinin hiipuessa ja auton moottorin ärjähtäessä sen lopputahtien päälle Max liittyi harvan liikenteen sekaan. Suurin osa ihmisistä oli kodeissansa, ravintoloissa, elokuvissa tai teatterissa. Ihmiset olivat elämässä elämäänsä. Poliisin elämä oli jaksottaista. Joskus sitä oli ja joskus sitä ei ollut. Juuri nyt Maxista tuntui siltä, että elämää ei ollut, oli vain poliisin työ ja juuri nyt Fredrik Nørupin murha.

Max ajeli hetken kaupungilla kuunnellen musiikia. Bon Jovin Livin' on a prayeria seurasi Metallican Nothing else matters. Sen jälkeen Guns'n'Rosesia ja Billy Joelia. Phil Collinsin melankolia vaihtui Nirvanan epätoivoksi ja siitä Faith No Moren levolliseen Easyyn. Max ei miettinyt mihin oli menossa, vaan antoi ajatustensa vaeltaa ja yritti prosessoida päivän tapahtumia jollain tavalla toimivaksi kokonaisuudeksi. Hän huomasi päätyneensä lähelle Fredrikin taloa. Hän kääntyi aiemmin päivällä tutuksi tulleelle puistotielle, jonka muisti nyt olevan umpikuja ja parkkeerasi autonsa tien viereen. Poliisin sinivalkoinen eristysnauha ympäröi taloa ja Max huomasi useamman naapurin kurkkivan ikkunoista kun hän asteli talolle. Passissa oleva poliisi nyökkäsi ystävällisesti Maxin heilauttaessa tälle kättään. Max käveli auton luokse, jossa nuori konstaapeli istui ja tämä avasi ikkunan.

—Iltoja pomo. Pitkää päivää, Mies tokaisi. Max ei kuollakseenkaan muistanut nuorukaisen nimeä. Yllättävän pirteästi hän kuitenkin pystyi pomollensa vastaamaan passivuorossa. Ehkä se rikkoi mukavasti suunnatonta tylsyyttä, jota rikospaikan vahtiminen yhdeksänkymmentäyhdeksänprosenttisesti oli.

—Iltoja. Olen pahoillani, mutta en oikeasti muista vielä teidän kaikkien nimiä, Max kertoi.

—Eipä mitään pomo. Juha. Juha Pajunen, mies ei oikeasti näyttänyt loukkaantuneen, mikä huojensi Maxin mieltä.

—Pajunen, niin tietysti. Tulit Kuopiosta. Teet järjestyspoliisin harjoittelua yhdessä toisen nuoren miehen kanssa, Max kaivoi nimiä ja tehtäviä listasta, jota oli opetellut aiemmin.

—Laajakosken kanssa. Kyllä pomo. Puoli vuotta olemme täällä riesananne, Pajunen hymyili aivan aidon näköisesti.

—Emmeköhän me kestä, Max vastasi. Miehen positiivisuus oli tarttuvaa ja innokkuus jopa tällaisessa tehtävässä oli jotenkin piristävää kaiken tapahtuneen jälkeen, Mihin aiot hakeutua koulutuksen jälkeen, hän kysyi?

—En tiedä vielä pomo. Haluaisin koira- tai hevosyksikköön, mutta en vielä tiedä varmasti, Pajunen kertoi.

—Koiramies. Me tarvitsisimme sellaista. Jos viihdyt täällä ja kaikki menee hyvin niin voisimme tehdä diilin, Max kokeili kepillä jäätä. Tämä ilmeisesti toimi.

—Ainakin toistaiseksi pelkkää positiivista sanottavaa pomo, Pajunen vastasi ja hymyili nuoren väsyneen miehen aitoa hymyä.

—Hyvä. Käyn nopeasti vilkaisemassa paikkoja sisällä. Yritän olla koskematta mihinkään, mutta kerro silti tutkinnan porukalle, että kävin, Max ohjeisti läppäisten nuorta konstaapelia olkapäälle ohittaessaan tämän.

—Asia selvä pomo, hän vastasi ja sulki taas autonsa ikkunan.

Max asteli ulko-ovelle rauhallisesti. Hän katseli ympärilleen ja yritti nähdä mitä kaikkea Fredrik tai hänen surmaajansa saattoivat nähdä. Mosaiikkikartta hänen jalkojensa alla hohti illan katuvalojen ja talon ulkovalojen loisteessa. Mustat pisteet, jotka kuvastivat Fredrikin valitsemia tärkeitä paikkoja pelissä kiilsivät ja valo leikki niiden mustassa pinnassa helposti erottuen värikkäästä taustasta.

Max pysähtyi ja palasi pikaisesti takaisin Pajusen autolle. Nuori mies avasi tällä kertaa oven ja astui ulos venyttäen kätensä korkealle pään yläpuolelle.

—Mitä pomo, hän kysyi ja pyöritteli jalkojansa ja olkapäitänsä.

—Onko kukaan käynyt kiertämässä naapureita, Max kysyi.

—Ei ainakaan minun tietääkseni pomo, ettekö te laittanut ketään siihen, Pajunen ihmetteli.

—En vielä. Kukaan ei varmaankaan ole käynyt ilmoittamassa nähneensä mystisten mustiin pukeutuneiden miesten ajaneen merkaamattomalla pakettiautolla pihaan ja syöksyneen sisään ja ulos kovalla kiireellä, Max koitti onneaan.

—Ei pomo. Ei edes salaperäisi pesula-autoja tai miehiä haalareissa pomo, Pajunen ymmärsi vitsin.

—Laitapa tutkinnalle pyyntö, että lähettävät huomenna parin kiertämään naapurit ja ottamaan yhteyttä niihin, jotka eivät ole paikalla, Max ohjeisti.

—Saman tien pomo, Pajunen vastasi ja hypähteli vielä muutaman kerran ennen kuin meni autoon ja otti videopuhelun asemalle.

—Kiitoksia, Max huudahti mennessään taas kohti Fredrikin asuntoa.

Tällä kertaa hän pääsi sisälle asti muistamatta mitään tärkeää. Toisaalta valvontakameroiden nauhat olisivat varmasti luotettavampi lähde kuin varakkaan alueen kyllästyneet ja itseään arvossa pitävät asukkaat. Eivät rikkaat ihmiset tai varakkaat olleet Maxille ongelma. Hän ei kuitenkaan arvostanut sitä miten nämä pitivät pohjoismaiden oloja jotenkin oikeutettuna ja itseoikeutena. Jokaiselle hiukankaan liikaa itseään erinomaisena pitävälle suomalaiselle, ruotsalaiselle tai tanskalaiselle olisi tehnyt hyvää nähdä millaista elämä oli muualla maailmassa. Ehkä he eivät silloin laittaisi assistenttejaan vastailemaan puheluihin tai yrittäisi peitellä videopeliharrastuksiaan salanimien ja suurten rahasummien kera. Ei Max tosin tiennyt oliko Nina Lindströmin salanimestä maksettu paljon rahaa, mutta oletettavaa ja todennäköistä se oli.

Max tajusi ettei tiennyt miten taloon saisi valot päälle, mutta Fredrikin rahankäyttö hoiti sen hänen puolestaan. Valot syttyivät himmeästi vuoron perään sitä mukaa kun hän asteli talon huoneesta toiseen. Keräilykappaleet ja toimintafiguurit katselivat häntä muovisilla silmillään, teleskoopeillaan tai värillisten visiiriensä läpi. Fredrik mietti kuinka paljon kokoelman arvo oli, eikä saanut mieleensä mitään kokonaissummaa nettimuseosta, jota oli selaillut. Katon maalaukset oli valaistu pienen pienin ledivaloin, jotka sopivat kuhunkin maalaukseen täydellisesti. Vain hifi- ja teknologiafirmat eivät olleet tienanneet Fredrikin intohimosta. Todennäköisesti useampi taiteilija oli myös saanut vähintäänkin kelvollisen korvauksen töistänsä talon sisällä.

Max nousi portaat ylös ja naurahti kun ne soittivatkin Imperial Marchin sijaan Harry Potterin tunnusta. Max harkitsi jo hetken, että olisi kokeillut kuinka monta eri sävelmää portaista saisi aikaiseksi, mutta tuli siihen tulokseen, että se oli hiukan epäkunnioittavaa edesmennyttä Fredrikiä kohtaan. Hän käveli yläkerran läpi ja kohti Fredrikin pelihuonetta. Kirjaston kohdalla hän pysähtyi kuin vaiston ohjaamana. Numero 42 hohti himmeästi taustavalaistuna ja sen alla näkyi pimeässä vielä himmeämmin teksti Don't panic.

Max astui sisään kirjastoon, joka poikkesi huomattavasti talon muusta sisustuksesta. Kirjahyllyt olivat ikivanhoja, ehkä mahonkisia tai tiikkipuuta olevaia antiikkihuonekaluja. Jokainen hyllyväli oli tarkkaan kategorisoitu aihepiiriin sopivilla lausahduksilla, joko englanniksi, latinaksi tai ruotsiksi. Fredrik bongasi helposti referenssit Phasers on Stun ja May the Force be with you, mutta vaikeampiakin löytyi. Roll for success oli selvä viittaus vanhoihin roolipeleihin ja niiden alta löytyivätkin R.A. Salvatoren tuotannot. Winter is coming, Ash nazg durbatulûk, Mitä tähdet tekevät?, Geography is just physics slowed down olivat kaikki Maxille tuttuja sitaatteja ja hän pysähtyi miettimään, että olisi varmasti tullut Fredrikin kanssa hyvin toimeen nuorempana itsenään. Valitettavasti kaikki nämä olivat nyt jääneet pois hänen elämästään. Elämästä, jonka pysähtyneisyys taas tuli hänen mieleensä.

Max yritti etsiä, muttei löytänyt mistään Douglas Adamsin osastoa. Muuten fantasia ja tieteiskirjallisuus kyllä täyttivät mahtavan Kirjaston, jonka pienet yksityiskohdat Max alkoi vasta nyt huomata. Kattoon oli viritetty valoja niin, että näytti siltä kuin sähkövirta kulkisi jossain korkealla pimeydessä. Yhdestä nurkasta kurkisti irvistävät orangin kasvot ja Max naurahti ääneen huomatessaan osan kirjoista olevan kahlittu hyllyihinsä. Hän oli nyt täysin varma, että olisi osannut arvostaa Fredrikin tapaa elää elämäänsä.

Mutta Linnunradan käsikirjan puuttuminen häiritsi häntä yhä. Jos Fredrik luki yhtä kirjoista niin olisi silti voinut olettaa löytävänsä ainakin jonkun sitaatin kirjoista oikealta kohdalta. Hyllyt olivat kuitenkin täynnä lukuunottamatta muutamaa korkeaa hyllyä, jotka oli varmaankin varattu tuleville kirjasarjoille ja moderneille suosikkigenrejen klassikoille. Ernest Cline oli jo saanut oman pienen tilansa ja tilapäinen sitaatti oli ensimmäisen kirjan nimi Ready Player One. Max yritti miettiä oliko tämä joku erikoinen vitsi ja asia häiritsi hänen poliisimieltänsä niin paljon, että hän päätti pyrkiä ratkaisemaan asian. Mitä kirjoissa sanottiin. Don't panic... Älä panikoi... Mitä muita asioita kirjoissa oli... 

sanoja 17909/18333 vieläkin hiukan perässä