Mikä on vikana peruskoulussa? (aka. Mikä mua ärsyttää Maarit Korhosen tapauksessa)

Peruskoulusta on puhuttu paljon puolin ja toisin viime vuosina. On puhuttu digitalisoitumisesta ja uusista työtavoista. On puhuttu opettajien resurssien puutteesta. On puhuttu luokkakokojen kasvusta ja erityisoppilaiden määrän lisääntymisestä. On puhuttu kurin puutteesta, kiusaamisesta, vaativista vanhemmista ja oppilaista.

Kaikkea keskustelua on jotenkin sävyttänyt negatiivinen asenne nykyistä peruskoulua kohtaan. Joko siellä tehdään asioita liikaa nykymaailman tyyliin tieto- ja viestintäteknologian avulla tai vaihtoehtoisesti ei osata tehdä tarpeeksi menneen maailmaan tyyliin kuria pitämällä. Sitten taas vastapuoli sanoo, että ei ole sitä tai tätä tehdä noita asioita, joita pitäisi.

Puhutaan paljon myös opettajan perustyöstä. Opettajan perustyötä on toki opettaminen. Meidän tehtävänämme on opettaa opetussuunnitelman mukaisia oppisisältöjä niille ryhmille, jotka meille on osoitettu. Meidän tehtäväämme on myös arvioida, pitää yhteyttä, tukea kasvatuksessa, kehittää, jne. jne. Opettajan työ on äärimmäisen monipuolista ja sitä kaikkea pitää kasassa oikeastaan yksi tärkeä asia. Se on mahdollisuus tehdä työtään itsenäisesti, omalla persoonallaan, omaan ammattitaitoonsa luottaen.

Mutta onko se oppiaineksen opettaminen kaikkein tärkeintä? Sitran Uusi koulutus -hanke on ollut tosi paljon uutisissa ja esiintyi varsin näkyvästi myös esimerkiksi Suomi Areenalla Porissa heinäkuussa. Tämän hankkeen yhtenä tähtiesiintyjänä on erityisopettajana toimiva Maarit Korhonen, jonka kirja oppimisesta ja luokkahuoneessa toimimisesta on ollut varmasti aika monessa koulussa lukemistossa viime lukuvuoden aikana.

Olen ihan samaa mieltä hankkeen ideoista ja siitä, ajatuksesta, että meidän pitäisi aika radikaalistikin muuttaa asennoitumista oppimiseen ja opettamiseen. Mutta mua on silti koko ajan jostain syystä häirinnyt ihan suunnattomasti Maarit Korhonen ja hänen "kehittämänsä" mallin hehkuttaminen. Ymmärrän kyllä, että kyseinen ajatusmaailma tuli ehkä julkiseen keskusteluun vasta Korhosen kirjan myötä, mutta en pidä taikatemppumentaliteetista.

Opettajat ovat tehneet omalla persoonallaan työtä maailman sivun. Turkulaisen opettajan tapa tehdä ja persoona ovat hyvin erilaiset moneen tuntemaani ihmiseen verrattuna. Olen tavannut fantastisia uutta luovia ja kokeilevia ja kehittäviä opettajia. Mutta aivan samoin olen nähnyt hyvin perinteiseen tapaan työtään tekeviä opettajia, jotka iskostavat innokkuutta, oppimisen iloa ja motivaatiota lapsiin. Kaikkein tärkeintä on pyrkiä tekemään parhaansa sillä ammattitaidolla, joka itsellä on. Mun on ihan turha kritisoida jotakuta, joka ei ole innostunut tvt:stä samalla tavalla kuin minä, koska me ollaan jokainen omanlaisiamme. En minäkään jaksa aina innostua laululeikeistä, koska ne nyt vaan ei ole millään tavalla ominta alaani.

Koska me olemme jokainen erilaisia persoonia ja erilaisia opettajia pitää meidän ymmärtää, että on olemassa myös valtava määrä erilaisia tapoja opettaa. Niin kauan kuin opettajan opetustyön keskiössä on jokainen oppilas ja tarkoituksena on löytää heidän vahvuutensa ja kehittää heidän tietojaan ja taitojaan parhaalla mahdollisella tavalla, sen pitäisi riittää. Se on ihan sama onko siellä ne pulpetit vai ei.

Ja se on se mikä tässä pikaniksifilosofiassa, joka nyt on vallalla, ärsyttää meikäläistä. Mä itse rakastan kokeilemista. Mun ehdottomasti paras luokkahuoneeni oli sellainen, jossa meillä oli seisoma- ja istumapaikkoja ja hyllyköt ja pöytäryhmiä pulpettien sijasta. Se oli mun mielestä ihan huippu. Mutta tiedän monta ihmistä, joita se olisi ahdistanut ihan oikeasti aika paljon. Eikä siinä ole mitään pahaa tai vikaa. Nämä ihmiset on mua parempia opettajia monella tavalla. Heillä on enemmän ammattitaitoa ja ymmärrystä ja taitoa monessa asiassa. Miksi erilaiset opettajat pitäisi nyt jotenkin kahlita hokkuspokkuspedagogiaan?

Me tarvitaan muutos. Olen sitä mieltä. Me tarvitaan mun mielestä vallankumous, kuten olen aiemminkin verrannut asiaa sir Ken Robinsonin sanoin. "Evolution is no longer enough, we need a revolution". Mutta se muutos ei tule kirjailijaopettajan pedagogiaan yhdenmukaistamalla tai Pekka Peuran metodeja sokeasti seuraamalla. Sen pitää olla suurempi. Sen pitää lähteä meidän poliittiselta ja virkamiestason huipulta. Vain sieltä valitettavasti se oikea muutos voidaan saada aikaan.

Korhosen Teemu bloggasi pari päivää sitten aika napakasti arvioinnin uudistamisesta vs. työtapojen uudistamisesta ja kehittämisestä. Tekstissä on sitä oikeaa asiaa. Meidän pitäisi pistää koko systeemi kerralla paloiksi ja rakentaa entistä parempaa. Siinä ei luokkahuoneasettelut ole mitään pikaratkaisuja tai kikkakutosia.

Uudistetaan ja muutetaan ja tehdään maailman paras 2000-luvulle pitkään kestävä uusi peruskoulu. Tehdään sellainen koulutusjärjestelmä, joka tekee Suomalaisesta koulusta taas maailman parhaan. Tehdään siitä ensimmäinen koulujärjestelmä huomista varten eilisen sijaan. Meidän kuitenkin pitää sitä varten murskata suurempia rakenteita kuin fyysisiä seiniä tai pulpetteja. Siihen asti annetaan meidän opettajille oikeus olla omia itsejään ja opettaa omina persooninaan. Sitä kautta syntyy myös oppilaalle se näkemys, että koulussa on mielekkyyttä.