Pojasta polvi paranee

Oma isäni oli poliisi useamman kymmentä vuotta. Sen jälkeen hän hyppäsi yksityisyrittäjäksi. Äitini on ollut kätilö koko ammattiuransa, yli kolmekymmentä vuotta. Heidän lapsistansa on tullut kokkeja, koruseppiä, ompelijoita, opettajia, kuorma-auton kuljettajia, sairaalateollisuuden konsultteja, pelinhoitajia, nuorisotyöntekijöitä, ravintolatyöntekijöitä, kuorma- ja pakettiauton kuljettajia, lastenhoitajia, raitiovaunun rakentajia, ensihoitajia jne. (Kaikilla meillä on ollut jo useampia ammatteja elämiemme aikana).

Kukaan ei ottanut vanhempiensa ammatteja. Kaikki saivat tulla juuri sellaisiksi kuin itse halusimme. Olemme saaneet tehdä omat valintamme ja olemme saaneet siihen tuen. Olemme saaneet itse valita oman polkumme.

Itse päädyin monenlaisten valintojen ja sattumusten jälkeen luokanopettajaksi. Se ei ollut lapsuuden unelma-ammattini enkä vielä lähtiessäni Turkuun opiskelemaan uskonut tekeväni työtä päivääkään. Nyt työvuosia Espoossa on takana kahdeksan ja pidän työstäni todella paljon. Se ei edelleenkään ole kutsumusammattini, mutta nautin sen hyvistä puolista ja osaan pitää sen vain työnä suurimman osan pahojen puolien ajasta.

Opettajan ammatti on yhä edelleen yksi "periytyvimmistä" ammateista. Toki se on ammattiryhmänäkin suuri ja monipuolinen, mutta on hullua miten moni tuttavani ja kollegani on opettajaperheestä. Onneksi itse en päätynyt opettajan kanssa naimisiin vaan minut valitsi täysin toisenlaiselta kentältä nuorisotyöhön kouluttautunut ihminen (tosi erilaiset kentät).

Haluanko Pyrystä sitten opettajan? Tätä mietin keväällä kun puhuttiin opeperheistä työpaikalla. Tajusin samalla hetkellä oikeastaan heti kun kysymystä mietin, että mitäs hittoa se minulle oikeastaan kuuluu. Ei minullekaan koskaan sanottu mikä minusta pitäisi tulla.

Tietysti haluan, että Pyry käy ainakin jotain kouluja ja innostuu jostain elämässään. Haluanko, että löytää heti peruskoulun jälkeen itselleen unelma-ammatin ja tekee sitä 45 vuotta eteenpäin? Antaa mennä. Haluanko, että opiskelee itsensä maisteriksi tai tohtoriksi? Siitä vaan. Entäpä jos innostuukin urheilijan/taiteilijan/kirjailijan/tms. urasta ja lähtee Lontooseen tai New Yorkiin elättämään itseään millä tahansa, josta pientäkään palkkaa maksetaan. Sitten lähtee ja sitten pyritään auttamaan siinä. Jos on kolmekymppisenä vaihtanut uraa seitsemän kertaa ja miettii opiskelisiko sittenkin folkloristiikkaa eikä orgaanista kemiaa, tehköön näin.

Usein puhutaan, että pojasta polvi paranee. Mun mielestä se polvi saa olla juuri sellainen kuin kantajansa haluaa. Jos jotain voin lapselleni antaa niin se on mahdollisuus elää omaa elämäänsä ja tukea sitä niine keinoineni kuin käytettävissä on.

Maailma on avoin paikka. Mihinkäs sitä on kiire valmiissa maailmassa. Aina on jotain uutta. Kaikki nuo lauseet olen kuullut vaikka kuinka monesti vanhemmiltani. Ne ovat ajatuksia, joita toivottavasti voin jakaa omalle lapselleni.

Ja jos se alkaa opettajaksi... no onnea vaan niille lapsille, jotka luokkaansa joutuu. Tämä näin puolentoista vuoden ihmistuntemuksella kyseisestä pojasta.

Kylläpä sitä taas miettii elämää kauhean pitkälle. Mutta kun se jo nukkuu hyvin ja syö itse ja haluaa kuunnella kirjoja niin pakkohan tässä on alkaa miettimään. Ihan vaan, jottei tarvitse miettiä sitä lähempää tulevaisuutta, päiväkotia, koulua ja kohta alkavaa syksyn hoitovapaata.