Pehmoeläingalleria, ikä 19 viikkoa

Veljen vaimo laittoi taannoin valtavan kassillisen pehmoeläimiä jakoon eteenpäin. Mä muistan miten samanlainen setti lähti vuosia sitten mun omilta vanhemmiltani.

Aloin sitten miettimään pehmoleluja noin yleensä. Mun oma nalleni, Uppis on ollut mukana nyt elämässä 33 vuotta ja varmaan tulee aika pitkään olemaan vielä eteenpäinkin. Sen kaveri pingviini nimeltä Timo Taapertaja oli yhtä vanha, mutta muutti edellisen asunnon vesivahingon yhteydessä muihin maisemiin.

Mikä tekee pehmolelusta sellaisen, että se jää lapsen elämään? Mikä saa ihmiset antamaan pehmoleluja lahjaksi? Miksi niitä kertyy niin valtavasti yhdenkin pienen elämän aikana?
Jos tietäisin vastauksia noihin niin todennäköisesti tienaisin hitonmoisia summia Hasbron, Mattelin tai jonkun muun suuren leluvalmistajan pehmoeläinosaston markkinointijohtajana.

Mutta koska vielä ei asia ole täysin valjennut niin vaihtoehto numero kaksi on vaan tehdä pehmoeläingalleria niistä otuksista, joita meille on nyt jo tullut asustelemaan. Sitten voi mahdollisesti vuosien kuluessa tutkailla asiaa ja dokumentoida uusia ja vanhoja otuksia uudelleen. Samalla voi sitten tehdä empiiristä ja täysin subjektiivista tutkimusta edellisen kappaleen mietinnöistä.

Joten tässä tämänhetkiset pehmoasukit. Tähän galleriaan ei ole siis otettu mukaan meidän talon neljää karhua, jotka on asustellut meillä jo kauan ennen Pyryä. Heillä on omat elämänsä. bloginsa ja hommansa ja vaikka ovatkin Pyryn kummikarhuja niin eivät silti tähän tekstiin halunneet mukaan.

Kuvista puuttuu myös unirättiotus, joka oli kuvien ottamisen aikaan Pyryn kainalossa sängyssä.

Hirvi

Timo Taapertaja jr.

Unipuput

Jo aiemmin mainittu Läiskis-Leijona

Kilppari tai Herra Kilpikonna, myös hattu.

Melkein koko porukka kasassa.