Järjettömät pelot

Kirjotin aiemmin järjellisistä peloista täällä. Tässä sitten vähän tekstiä vastaavasti järjettömistä peloista vanhemmuuteen liittyen.

Mulle sattui pari viikkoa sitten tapaus, joka jäi pyörimään päähän. Olin töissä oppilaiden kanssa poissa koulusta ja törmättiin tapaukseen, jossa vanhempi mies sai sairauskohtauksen kadulla. Osallistuin itse ensiavun antamiseen ja oppilaat hakivat ostoskeskuksen vartijoita paikalle. Valitettavasti miehen sairaskohtaus ja ilmeisesti jo aiempi huono kunto johtivat siihen, että apu ei auttanut. Ambulanssin tullessa paikalle mies oli jo täysin reagoimaton ja viiden ensihoitajan kanssa ambulanssiin mentäessä tilanne oli jo käytännössä ohi.

Nyt kun asiaa on käynyt läpi aika paljon eri tavoin niin paljon on tullut mieleen sellaiset asiat, kuten kuinka moni; (hätäkeskuspäivystäjä, ohikulkija, viereisen ravintolan terassilla istuneita ihmisiä, vartijat) automaattisesti puhui kännisestä. Mitä sitten jos mies olisikin ollut kännissä? Eikö kännissä olevia ihmisiä pidä auttaa?

Ton tapauksen jälkeen on alkanut ärsyttämään tosi paljon se kuinka välinpitämättömiä osa ihmisistä on. Kyynisyys, itsekkyys ja ajatus että joku muu hoitakoon, suoraan sanottuna vituttaa.

Miksi?

Koska mua pelottaa ton meidän pienen puolesta. Ei nyt, ei huomenna ei vuoden päästä. Mutta mitä sitten kun se on viisitoista, kaksikymmentä tai kolmekymmentäkolme. Mitä jos se vetää joku ilta perseet olalle niin huolella, että sammuu hankeen? Mitä jos se saa loukkaantuu ollessaan baarissa? Mitä jos se saa sairaskohtauksen kadulla ja ohikulkevat päästelee paheksuvia ääniä sen sijaan että ottais itseään niskasta kiinni, lakkaisi olemasta ylimielisiä paskiaisia ja auttaisi?

Mä hyväksyn sen, että en voi aina olla Pyryn apuna maailmassa. Mutta sitä myöten olen myös alkanut hyväksyä sen, että en ole aina muutenkaan täällä. Sen seurauksena taas haluan olla Pyryn apuna mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman paljon. On tosi kornia sanoa, että se on tärkeintä mitä mä olen elämässäni tehnyt, mutta siltä se tuntuu. Oma kuolemattomuuden illuusion särkyminen on aiheuttanut ihan uuden ajatusmallin kaikkeen. Eikä se haittaa enää. Aion mä silti elää vähintään useamman sata vuotta. Kyllä se ajatus pitää edelleen.

Mua myös ahdistaa vähän se ajatus, että mitä jos mä itse kyynistyn koska avusta ei ollut mitään hyötyä. Mitä jos mä seuraavan kerran jätän auttamatta ja ajattelen, että olkoon jonkun muun huoli.

Pelko omasta itsestä on kadonnut ja tilalle on tullut huoli pitkälle tulevaisuuteen. Huoli ja ennen kaikkea toive siitä, että voi kun sillä menisi kaikki ihan hyvin. Ei täydellisesti tai edes loistavasti, mutta hyvin.

Ja että jos joskus jotain käy ja mä en ole paikalla niin joku muu auttaisi. Ihan kuka tahansa.