En muista koska olisin viimeksi rakentanut jotain itseäni suurempaa. Pyry tekee sellaisia rakennelmia viikottain. En muista koska olisin rakentanut jotain vain siksi, että voin rakentaa. Pyry tekee niin päivittäin.
Ihminen haluaa rakentaa. Ihminen haluaa luoda asioita. Se on meissä aivan synnynnäinen piirre. Siksi meidän kuvittelemamme jumalat ovat aina luojajumalia. Ne ovat olentoja, jotka kykenevät luomaan kokonaisia maailmankaikkeuksia ja todellisuuksia. Me parhaamme mukaan kopioimme tätä täydellistä rakentajaa omissa yhteiskunnissamme ja elämissämme.
Me arvostamme kauneutta, estetiikkaa, muotoa ja tarkoitusta. Ennen kaikkea me kuitenkin arvostamme sitä, kun ensin jotain ei ole ja tästä olemattomasta muodostuu jotain. Se voi olla musiikkia, pilvenpiirtäjä, senkki, maalaus tai novelli. Ensin ei ole. Nyt on. Se on maagista. Se on todellista. Se on ihmisyyttä ehkä kaikkein aidoimmillaan.
Olen varmasti joskus rakentanut suhteessa itseeni jotain noin korkeaa. Toki autoin nytkin rakentamisessa. Mutta minä en ollut tämän luoja. Olin ennemminkin työkalu, nostokurki jonka avulla varsinainen rakentaja, tekijä, sai teoksensa valmiiksi.
Paitsi ettei se ollut valmis. Mikäli meillä olisi ollut enemmän yksittäispaloja olisivat ne jatkaneet tätä Babylonin tornia yhä korkeammalle. Sellainen on ihminen. Korkeammalle, nopeammin, voimakkaammin. Olympian ihanteet pätevät kaikessa mitä me teemme sydämellä ja intohimolla. Ja lapsella sydän ja intohimo on mukana kaikessa tekemisessä.
Se rakentaminen ja luominen on kaiken intohimon keskiössä. Tarve tuoda omat ajatukset, visiot, tunteet ja haaveet näkyviksi. Lapsi tekee sen. Lapsi piirtää, maalaa, rakentaa ja leikkii aina täysillä.
Miksi se häviää niin monella aikuisella iän myötä? Miksi ihminen luopuu hulluista unelmista ja toteutumattomista haaveista vain sopeutuakseen. Miksi ihminen suostuu olemaan luomatta ja rakentamatta vaan tyytyy siirtelemään palikoita kädestä toiseen, paikasta toiseen, koskaan kasaamatta niitä traktorin lavalle taivaita kohti tavoittelevaksi värikkääksi muoviseksi sateenkaareksi?
Kirjoitin tänään tästä tornista facebookiin seuraavanlaisen päivityksen: Interaktiivinen installaatio- ja performanssiteos; Hetki ennen luovaa
tuhoa, joka kuvaa nykyajan hektisyyttä, tarvettamme yhä brutaalimpiin
todellisuuskuvauksiin ja ihmisen kaipuuta olla luoja ja rakentaja
tuhoajan tai puurtajan sijaan.
En ole taiteentuntija enkä tiedä kuinka pahasti tuossa kuvauksessa meni termit ja kuvaukset sekaisin oikeiden käsitteiden kanssa. Mutta joku sellainen olo mulle tuli, että on järjetöntä kuinka paljon me nykypäivänä halutaan elää elämäämme toisten ihmisten tekemisen kautta. Me ihaillaan julkkiksia, jotka ei välttämättä luo yhtään mitään. Me kuunnellaan ihmisiä, joiden sisältö on nolla, täynnä vihaa, purkamista, estämistä ja jarruttamista sen sijaan, että me etsittäisiin rakentajia, yhdistäjiä, luojia. Me turvaudutaan siihen kuvitteelliseen luojaan sen sijaan, että rakennettaisiin itse.
Sorrun tähän itsekin. Haluaisin luoda paljon enemmän kuin mitä teen. Haluaisin rakentaa, kirjoittaa, sanoa ja kertoa paljon paremmin kuin mitä osaan. Ja sen jälkeen marisen asiasta julkisesti...
Mutta on siinä legorakentamisessakin, ylipäänsä rakentamisessa, tekemisessä, luomisessa vaan jotain sellaista äärimmäisen palkitsevaa. Se painelee jotain niitä alkukantaisia nappuloita ihmiskehossa. Se Duplopalikoiden kasaaminen päällekkäin liittää osaksi ihmiskuntaa, joka on rakentanut Kiinan muurin, Panaman kanavan, ISS -avaruusaseman ja 3D-tulostimia, jotka tulostaa suklaata. Se kiinnittää siihen kaikkeen edistykseen, tulevaisuuteen ja menneeseen, jossa me rakennamme uutta ja säilytämme vanhaa. Se on osa kaiken ihmiskunnan tiedon perimyksen jatkoa. Se on liskoaivojen jälkeisen ihmisen perustarve.
Ja sit meissä kaikissa asuu Loki, Anansi, Kali, Sekhmet tai mikä tahansa muu nimi millä sitä halutaan kutsua. Se jumalallisen rakentajan toinen puoli. Se joka nauraa tornien kaatuessa ja tanssii sivilisaation raunioilla ihmisen raadollisuudelle. Ei se ole paha puoli. Se on vain pimeämpi, alkukantaisempi ja julmempi puoli kuin rakentaja. Se on keppostelija ja kaaos. Se on maitomies Ronnie Soak.
Ja sekin tulee meidän jokaisen sydämestä. Koska me ollaan ihmisiä. Äärimmäisen epätäydellisiä ja silti täydellisiä juuri sellaisena kuin olemme. Legoilla rakentaminen on joskus myös aika syvällistä hommaa.
0 comments:
Lähetä kommentti