perjantai 4. joulukuuta 2015

Graalin malja - Kohtauksia vanhemmuudesta

Nostan sinut pois vaunuista. Tungen vielä kypärämyssyn vähän tiukemmin kauluksen alle ja tarkistan ettet ole potkinut kenkiä pois jaloistasi, kuten monesti tapahtuu. Kengät ovat paikallaan ja tarrat kiinni. On hyvä lähteä liikkeelle.

Huomaat sen heti. Graalin malja. Sininen kippilava, hiukan haalistunut musta alusta ja kirkkaankeltainen ajokoppi. Kippilavalla on vielä edellisen kuljetusleikin jäljiltä puoli lavallista kosteaa hiekkaa. Pyörien valkoinen kirjoitus on jo kulunut vuosikausien leikkien jäljiltä, mutta valmistajan nimen voi yhä selvästi lukea.

Plasto

Plaston kuormuri ilman leikkijää. 

Hiekkalaatikolla on kyllä muita lapsia, mutta he ovat pienempiä kuin sinä. He eivät vielä liiku. Ovat äitiensä vieressä pienten muovilapioidensa kanssa. Eivät he vielä osaa täyttää kuorma-autoa hiekalla. Eivät he vielä tiedä sitä riemua, jonka voi saada kun muoviset renkaat kolisevat asukaspuiston kivetyksellä. Ei mene montaa kuukautta, kun he jo ovat kilpailijoita. Kun he ovat taistelemassa samoilla apajilla. Vaanimassa tilaisuutta kaapata itselleen koko leikkikentän komein kruunu.

Plaston kuormuri

En ehtisi ottamaan sinusta kiinni, vaikka haluaisin. Sen sijaan hymyilen mielessäni kun kuulen innostuneen hihkaisusi. Olet metsästäjä. Olet rakentaja. Olet valmiina ottamaan palkintosi väsyneen aamun jäljiltä. Paahtoleipä vatsassasi ja hedelmämehu, jonka tahra paidallasi yhä komeilee antavat sinulle energiaa tähän seikkailuun. Tähän kunniakkaaseen aamupäivään, jona sinä luot. Sinä valloitat.

Juokset pienillä töppöjaloillasi kuin karhunpentu. Sielussasi kiidät kuin mustangi, kuin tuuli aron lävitse, kuin pysäyttämätön pasaati. Kukaan ei voi viedä tätä hetkeä, tätä tilaisuutta sinulta. 

Silloin se valkenee minulle. Ei sinulle, koska ymmärryksesi ei vielä ole kaikessa kehittynyt. Hiekkalaatikko on liian korkea. Sen puinen kehikko voisi yhtä hyvin olla kiinan muuri. Et ikinä tule selviämään siitä. Vauhtisi on liian kova. Käyn läpi skenaariot mielessäni. Yritän huutaa sinua pysähtymään, mutta sanat eivät ehdi suustani. 

Törmäys.

Plaston kuormuri tärähtää ja pieni nokare hiekkaa tippuu kippilavan reunalta. Seassa soranpalanen, jonka joku oli löytänyt sekaan.

Törmäys.

Jalkasi nousevat ilmaan, ylävartalosi kippaa kuin kuormurin lava hiekkalaatikon reunan yli. Neuvostoliittolaiset voimisteluvalmentajatkin kadehtisivat vartalosi jäykkyyttä ja nilkkojesi suoruutta kun fysiikan peruslait pakottavat liikkeen jatkumaan uuteen suuntaan törmäyksen aiheuttaman voiman vuoksi. Newton olisi voinut ennustaa tapahtuvan, mutta minä en siihen kyennyt vajavaisuuteni vuoksi.

Törmäys.

Kasvosi sukeltavat hiekkaan kuin rampa hylje meriveteen. Vartalosi reagoi vihdoin tapahtuvaan ja jalkasi menevät koukkuun. Valitettavasti tämä liike vain lisää voimaa sukellukseesi. Nenä edellä kynnät hiekkaa kuin Ilmarinen kyistä peltoa. Liike toki vie yhä kohti aarretta, mutta et taida olla siitä lainkaan tietoinen. Kädet uljaasti sivulle levitettynä voisit olla kuin uljas kotka, jos olisit kilometrien korkeudessa. Valitettavasti näin ei ole.

Vauhtisi pysähtyy lopulta vain muutamien kymmenien senttien päähän kuormurista. Silmäsi ovat yhä lukkiutuneena kohteeseen. Tahtotilasi on kovempi kuin koskaan ennen, mutta pienen miehen tunnemaailmasi ei kestä äskeistä ryöpytystä. Kyyneleet tulvivat silmiisi ja sydäntäraapaiseva parku syöksyy keuhkoistasi koko maailman kuultavaksi.

Minä yritän. Minä todella yritän. Rakastan sinua ja haluan, että et kokisi mitään pahaa. Mutta olen vain ihminen. Olen heikko. Tunnen sen nousevan sisälläni. Yritän hillitä itseäni. Yritän purra kieleeni ja yritän kuulla itkusi jossain siellä, missä omat tunteideni katkaisimet sijaitsevat. En pysty.

Nauruni on kova ja kumea. Se kaikuu tasaveroisesti sinun hätähuutosi kanssa. Vatsaani sattuu ja kyyneleet ovat myös omilla poskillani. Pieni osa minusta toivoo, että joku olisi saanut äskeisen videolle, vaikka suurin osa minusta haluaisi vain syöksyä halaamaan sinua ja auttamaan sinua.

Tunnen hiekkalaatikolla istuvien naisten hyiset katseet, mutta pallealihakseni ei välitä niistä. Hytkyn ottaessani tarvittavat viisi askelta hiekkalaatikolle. Nauran yhä nostaessani sinut ylös hiekasta. Nauran joka hetki, kun putsaan hiekkaa naamastasi, silmäluomistasi ja -ripsistäsi, hiuksistasi kypärämyssyn alta ja nenästäsi. Jokaista pyyhkäistyä hiekanjyvää vasten viiltää omatuntoni sydämessäni, mutta sairas huumorintajuni näyttää sille pitkää nenää. En voi itselleni mitään. Olen pahoillani.

Kun saat jälleen maailmasta ja sen kulusta kiinni, takerrut minuun yhtä tiukasti kuin pienenä vauvana ollessasi kipeä tai väsynyt. Olen yhä kelvollinen, vaikka en voinutkaan estää tapahtunutta tai ymmärtänyt tuskaasi. Yritän yhä pidätellä hymyä kun nostat kasvosi minuun ja alahuulesi väräjää kuin Kauniiden ja Rohkeiden Brookella, joka kerta kun Ridge meni naimisiin väärän naisen kanssa.

Onneksi pian palaat kokonaisuudessaan tähän maailmaan ja muistat asioiden tärkeysjärjestyksen. Silmäkulmassasi vilahtaa jotain sinistä ja suorastaan syöksyt sylistäni pois. Kaappaat kuormuri, joka on itseäsi isompi suureen syleilyyn ja kaikki tuska ja nöyryytys häviää maailmasta. Nostat saaliisi ilmaan ja näytät sitä minulle.

KATSO ISÄ! KATSO!

Vaikka et osaa sanoja, kertovat ilmeesi ja eleesi kaiken tarvittavan. Olet Lancelot, Galahad ja Arthur yhdessä. Olet tarujen sankari. Olet Empire State Buildingin kattopalkeilla istuva lounasta nauttiva rakentaja. Olet kanaalitunnelin sähkövaloin pelastetussa pimeydessä äärettömältä tuntuvan ajan puurtanut työläinen. Ja se on kaikki, mitä haluat olla.

Auto tippuu hiekkalaatikosta kiveykselle. Seisot sen takana. Asettelet kädet oikeille paikoilleen. Kymppiin ja kahteen. Jalka tekee pienen potkaisun ennen kuin kuvitteelliset valot välähtävät ja syöksähdät täyteen vauhtiin. Muovirenkaat pitävät juuri sitä ääntä, jota niiden kuuluu pitää. Kiljahduksesi ovat vähintään kumipyörien kirskuntaan verrattavissa ja kippilavan viimeiset hiekanjyväset tärisevät ja pomppivat vauhdin hurmassa.

Minä vilkaisen vielä hiekkalaatikon äiteihin. Heidän ilmeensä ovat yhtä murhaavia kuin aiemminkin. Olen tyytyväinen etten ole vauva.fi -palstan vakiolukija. Muuten etsisin varmasti otsikon, jossa kerrotaan välinpitämättömästä ja surkeasta ääliöisästä, jolle lapsen hyvinvointi on vain nettivideomateriaalia.

Kotiin päästyämme putsaan vielä haalarin ja paidan mehutahran hiekasta.

Illalla äitisi kysyy, miksi hampaissasi ja ikenissäsi on hiekkaa.

Vauva.fi palstalta löytyy keskustelunaloitus "Voitteko kuvitella mille isät nykyään nauravat". En avaa keskustelua. Se on aloitettu vain viisitoista minuuttia puistosta lähtömme jälkeen.

Plasto. Sinikeltamusta Graalin malja.

Kuva Lekmer

0 comments: