Pari tuhatta sanaa -NaNoWriMo

Eilen oli hyvä kirjoituspäivä, tänään ei vielä, mutta koska tunteja on vielä jäljellä niin laitetaan eilinen teksti jo esille. Päivämäärätavoitteesta ollaan tänään siis vähän jäljessä, kun on vielä päivän kirjoitukset kesken, mutta yhtä kaikki.

Tällä mennään. Televisiossa 1987 -klassikko Juokse tai kuole. Teetä ja kirjoittamista. 

 —Hyvää päivää herra Bergfalk, Nina totesi Maxin avattua ruudun. Max oli yhä kävelemässä huonettaan kohti ja joutui katsomaan alas ruutuun, koska ei voinut heijastaa sitä mihinkään. Tämä aiheutti sen, että hän melkein kompastui omiin jalkoihinsa.

—Päivää neiti Lindström. Malttaisitteko hetken, jotta pääseen toimistooni, Max totesi ja mietti itsekseen kuinka hölmöltä tuntui puhua ruudulle, kun melkein kaikkialla pystyi nykyään heijastamaan kuvan haluamalleen pinnalle. Hipsterit ja teknohörhöt toki käyttivät heijastuksia, jotka eivät näkyneet kuin vain suoraan edestä katsottuna. Kun ne yhdistettiin kurkkumikrofoneihin ja sopiviin kuulokkeisiin pystyi käymään keskustelua toisen ihmisen kanssa puhelimessa vaikuttaessaan täysin paikalla olevalta vaikkapa kahvihetkellä. Silti ihmiset yhä kävivät kahvilla ja juttelivat toisilleen kasvotusten ja samoissa tiloissa. Tämäkin uhka oli ollut olemassa jo kirjan keksimisestä lähtien. Ihmisen sosiaalisuuden katoaminen ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen loppuminen. Ensin kirjat tuhosivat puheen, älyllisen keskustelun, oppimisen ja aidon tiedon osaamisen ja syventämisen. Sen jälkeen sanomalehti oli tuhonnut ihmisten perhe-elämän ja yhteiset aamuruokailut. Sitä oli seurannut radio, televisio, internet, älylaitteet ja lopulta virtuaalitodellisuus, joka oli juuri nyt kaiken pahan alku ja juuri. Kirjat olivat jo onneksi saaneet synninpäästön ja printtimediakin eli jonkinlaista retroaikaa. Toki printtimedia oli siirtynyt monelta osin nykyteknologiaan, mutta yhä edelleen erityisesti kaikkialla Pohjoismaiden liittovaltion alueella luettiin edelleen paljon paperille painettua sanaa sekä uutisina, että aikakausilehtinä.

Max istuutui tuolillensa ja hänen työasemansa, joka oli jäänyt lepotilaan kaappasi puhelun automaattisesti omalle ruudullensa, jonka Max ohjasi pienellä kädenliikkeellä eteensä ilmaan. Nina Lindströmin kasvot muodostuivat tyhjästä. Ne olivat huolestuneet ja surulliset.

—Neiti Lindström, miten voin auttaa, Max oli aidosti yllättynyt puhelusta. Hän olisi olettanut Lindströmin ottavan yhteyttä jompaan kumpaan häntä puhuttaneista etsivistä.

—Oletteko tutkineet Fredrikin taustoja? kysymys oli yhtäkkinen, nopea ja tuli töksähtäen ja tahdittomasti.

—Jonkin verran, Max totesi ja jatkoi, Tutkimme hänen henkilökohtaista omaisuuttaan, tietoliikennettään ja kaikkea sellaista, josta voisi olla meille hyötyä. Tiedättekö te jotain sellaista neiti Lindström?

—Fredrik ei ollut mukana missään pahassa. Hän oli hyvä tyyppi. Fredrik oli aina auttamassa muita, Nina Lindströmin tunteet Fredrikiä kohtaan olivat päivänselvästi yhä edelleen olemassa, heidän erostaan huolimatta. Pikselikyyneleet vierivät ilmassa Maxin edessä. Hän olisi mielellään halunnut tarjota nenäliinan tai lohduttavan kosketuksen, mutta tässä kohtaa tiedon nopea liikkuminen ei niin pitkälle kuitenkaan pystynyt.

—Ei meillä ole tällä hetkellä mitään syytä epäillä mitään muuta, Max totesi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta, Mutta jos te tiedätte mitään, mikä voisi liittyä surmaan, kertokaa se. Jokainen tiedonmurunen, vaikka kuinka pieni on meille tällä hetkellä äärimmäisen arvokas.

—Tiesittekö, että Fredrik oli mukana monessa hyväntekeväisyysjärjestössä. Että hän kanavoi Four Seasons -tuottoja vähävaraisten lahjakkuuksien opiskeluun, kehitysapuun ja teknologian vapaaseen kehittämiseen, Ninan silmät olivat jo aivan punaiset. Hän oli selvästi soittanut vain päästäkseen purkamaan pahan olonsa jonnekin turvalliseen kanavaan.

—Jotain tällaisia asioita olimme jo saaneet selville. Fredrik vaikutti ihmiseltä, joka halusi jakaa mahdollisimman paljon hyvää ympärilleen. Hän oli hyvä mies, Max tiesi ettei sanoilla varmasti ollut suurta vaikutusta, mutta pienikin olisi riittänyt hänelle juuri nyt.

Nina purskahti hallitsemattomaan nyyhkytykseen ja painoi päänsä alas. Max ei katkaissut puhelua tai yrittänyt parantaa naisen oloa. Joskus oli vain parempi antaa tunteiden tulla ulos. Vaikka Nina Lindströmillä ei olisi mitään hyödyllistä tietoa niin ehkä Max oli saanut tänään jotain tärkeää aikaan jo vastaamalla tähän puheluun.

Hetken päästä Nina onnistui lopettamaan itkemisen ja nosti kasvonsa taas ylös. Hän pyyhki silmiään ja kasvojaan paitansa helmaan ja vasta nyt Max tajusi, että nainen oli jossain muualla kuin sairaalassa. Hän ei vastannut juuri nyt lainkaan kuvia, jotka netissä löytyivät. Siellä hänen kuvansa olivat tyylikkäissä puvuissa tai uniikeissa iltapukuluomuksissa. Nyt Nina Lindström näytti ikäiseltään, hauraalta ja murtuneelta tytöltä. Hänellä oli päällään Minni Hiiri t-paita, jonka kulahtanutta kuvaa ympäröi sydän. Max ei voinut tietää, mutta oli silti täysin varma, että kyseinen paita oli saatu lahjaksi Fredrikiltä.

—Hän oli maailman paras ihminen, Nina toisti itseään. Maxia tämä ei haitannut, Hän oli sellainen mies, jonka kuka tahansa bimbo olisi halunnut jo pelkästään rahojen takia. Hänellä pyöri jatkuvasti erilaisia yritteliäitä Four Seasonsissa ja juhlissa, joita hän järjesti. Mutta Fredrik ei halunnut mitään sellaista. Hän oli hyvä tyyppi, oikeasti.

—Tarkoitatteko, että joku tällainen ihminen saattaisi liitty Fredrikin murhaan, Max kysyi suoraan.

—En tiedä. Fredrikillä oli paljon kavereita ja niillä oli paljon kavereita. Moni halusi vain hyötyä hänestä ja vielä useampi käski jatkuvasti häntä kasvamaan aikuiseksi. Fredrik oli jo aikuinen. Hän oli sellainen ihminen, joka sai olla juuri sellainen aikuinen kuin toivoi.

—Niin, Max ei viitsinyt mainita, että Fredrikin aikuiselämä oli hänen mielestään vain pitkitettyä nuoruutta ja aikaa, jolloin hänen vanhempansa olivat vielä olleet mukana nuoren miehen elämässä. Siitä huomiosta ei varmasti olisi ollut apua. Hän kuitenkin jatkoi vielä, Jos haluat missään vaiheessa tulla puhumaan enemmän tai jos sinulla on jotain sellaista tietoa, jota et halua kertoa näin puhelun kautta niin voit tulla luokseni koska tahansa.

—Kiitos. Halusin vain, että tiedätte, ettei Fredrik ollut mukana missään hämäräbisneksissä. Minä olisin tiennyt siitä. Pelasimme yhdessä joka päivä ja näimme toisiamme monta kertaa viikossa, Nina niiskutti hiukan, kenties jollekin kipeälle muistolle tällaisesta näkemisestä.

—Olen varma, että olet oikeassa, Max valehteli sujuvasti. Oikeasti hän olisi voinut kertoa useammankin tarinan, jossa ihmiset olivat täysin varmoja siitä etteivät heidän läheisensä olleet missään tekemisissä rikollisten tai muuten huonon seuran kanssa. Lopputulemana läheinen istui vankilassa surmasta, petoksesta, kavalluksesta, väärennöksistä, varkauksista tai vaikka kuinka monesta muusta syystä tahansa. Tämä siis, jos sama läheinen ei päätynyt Bahamalle rikoskumppaninsa vaimon kanssa tai Bahamalaisen hotellin uima-altaan pohjalle samaisen vaimon käsien kautta.

—Kiitos kun vastasitte herra Bergfalk, Nina ei pystynyt hymyilemään, mutta ainakin hänen silmänsä olivat auki ja vähemmän kyyneleiden kostuttamat.

—Ottakaa yhteyttä milloin vain, jos tarvitsette jotain. Voittee soittaa suoraan minulle tai kummalle tahansa etsivistäni. He varmaankin antoivat omat kontaktinsa teille, Max lopetteli.

—Kyllä. Kiitoksia vielä. Jos saan tietää mitään niin kerron teille heti, Nina nyökkäsi ja heilautti kädenliikkeellään ruudun kiinni. Tyhjyydestä roikkunut kasvo haihtui yhtä näppärästi kuin Max oli sen siihen siirtänyt.

Max tarkasti muut tulleet puhelut, joista suurin osa oli virkatehtäviin liittyviä rekrytointipyyntöjä ja aluepäällystön tiedotteita. Tutkinnalta oli tullut tietoa Fredrikin tietokoneen sisällöstä ja lokeista, jotka hän ohjasi suoraan myös Jonin ja Iriksen kontakteihin. Yhtään sellaista puhelua tai viestiä ei ollut, jota hän ei olisi voinut hoitaa myöhemmin ja niinpä Max päätti palata takaisin tutkintahuoneeseen katsomaan kuinka paljon Iris oli jo ehtinyt kirjaimellisesti saada irti pyyhkeestä. Sitä ennen hän vielä siirteli näppärästi saapuneet viestit oikeisiin kansioihin ja laittoi itselleen muistutuksen siitä, että jos Fredrikin talosta löytyisi jotain hänen ja Nina Lindströmin yhteisiä muistoesineitä, valokuvia tai muuta vastaavaa ne voitaisiin toimittaa tälle ainakin läpikatsottavaksi ennen kuin testamentti pantaisiin voimaan.

Matkalla tutkimushuoneeseen Max ajatteli käydä katsomassa miten Jonilla meni, mutta tämä ei ollut koneensa ääressä ja Max luopui ajatuksesta vähin äänin. Ei hän kehdannut mennä miehen koneellekaan katsomaan tai jäädä odottamaan, josko Jon oli vaikkapa lounaan sijasta vessassa.

Iris oli edelleen työn touhussa, mutta pyyhkeessä oli jo viisi selkeää auki revittyä kohtaa, joten nopea hän oli ollut. Tulokset olivat pienellä tarjottimella ja Max tervehdittyään nopeasti Iristä meni katsomaan mitä kaikkea Fredrik oli pyyhkeeseensä hankkinut. Mikrofonin lisäksi hän ei kyennyt tunnistamaan juuri muuta kuin Iriksen mainitseman pienen prosessorin. Kolme muuta esinettä olivat samankaltaisia keskenään. Pieniä, ohuita mustia kiekkoja. Ne muistuttivat hiukan jääkaappi- tai taulumagneettien takana olevia itse magneetteja, joskin huomattavasti pienemmässä koossa.

—Onko sinulla mitään aavistusta mitä nämä ovat, Hän kysyi Irikseltä, nostaen yhtä pyöreistä levyistä valoa kohti.

—Ei pomo. Tuntuvat metallilta, mutta siinä kaikki. Hälytin jo tekniikasta jonkun katsomaan niitä. Toivottavasti emme ole hajottaneet jotain yhteyttä niiden välillä tai muuta hullua. En kestäisi kuunnella sitä kaikkitietävyyttä, jota joskus on lievästi havaittavissa, kun me maallikot ja amatöörit pääsemme sotkemaan asioita, Iris vastasi hymyillen leveästi. Max huomasi olevansa itse vähän huolissaan Iriksen mainitsemasta asiasta.

—Todennäköisesti kuka ikinä sieltä saapukaan paikalle saa vähintäänkin lievän sydänkohtauksen näistä laitteista. Sen verran minäkin ymmärrän, Max tyytyi toteamaan.

—Ai... Minä olin ajatellut, että tänne tuleva saa näistä jotain ihan muuta kuin sydänkohtauksen, Iris sanoi ja nauroi itse omalle vitsilleen.

—Toivottavasti ei, Max vastasi, Tai jos niin käy niin tiedämme ainakin osuneemme johonkin oikeaan kohtaan.

Max ei ollut tarkoittanut lausettaan jatkoksi Iriksen kaksimielisyydelle, mutta tämän nauru paljasti sen osuneen hermoon. Max pudisti päätään muka paheksuvasti ja istuutui sitten omalle paikalleen purkamaan lähinnä itseään olevaa palaa. Iris sai sillä välin taas yhden palan irti. Se oli samanlainen musta kiekko kuin kolme edellistäkin palaa. Max oli edellisiltana löytänyt Fredrikin talolla kuusi kohoumaa tai kovaa kohtaa, mutta Iris oli merkannut vielä kaksi muuta, joista toisen kimppuun Max nyt kävi.

Kumpikin työskenteli hiljaa tahollaan, Iris huomattavasti näppärämmin ja nopeammin kuin Max. Hän sai oman kappaleensa auki kun Max oli hädintuskin ylittänyt puoliväliä.

—Pomo, tules katsomaan tätä, Iris sanoi ennen kuin otti palan pois pyyhkeen sisältä.

Max nousi paikaltaan ja hieraisi silmiään. Hän tarvitsisi vielä useamman yön verran yhtä hyviä yöunia kuin edelliset ennen kuin olisi täysin vapaa univeloistansa. Toisaalta joku oli joskus sanonut, että kuolema kuittaa kaikki univelat ja Linda Larssonin uhkaavasta tarinasta päätellen hänen elämänsä oli tanssia kuoleman kanssa joka tapauksessa. Kylmät väreet menivät Maxin selkäpiissä, kun hän muisteli keskustelua.

—Tässä pomo, katsopa tarkemmin tätä, Iris sanoi ja ohjasi katosta roikkuvan käsin ohjailtavan suurennuslasin kappaleen päälle.

Fredrik ehti jo odottaa, että kappaleeseen olisi kaiverrettu nimi ja puhelinnumero henkilöstä, jolle tuli soittaa Fredrikin kokiessa ennenaikaisen kuoleman. Mitään niin dramaattista ei palikassa ollut, mutta saman tien kun Max näki mikä se oikeastaan oli, ei draamaa tarvittu yhtään lisää.

—Onko se... Timantti, Max yritti katsoa mustaa kappaletta, joka olikin musta vain kuoren osalta.

Iris otti pienen kuoren varovasti pois pyyhkeen sisästä. Kuori oli musta, mutta käsitelty läpikuultavaksi ja sisällä oli aivan varmasti suurin Maxin koskaan näkemä timantti. Hän ei ollut koskaan käynyt Isossa-Britanniassa ennen EU:n ja NATO:n hajoamista eikä ollut niin ollen koskaan ehtinyt näkemään nyt kadoksissa olevia kruununjalokiviä. Todennäköisesti ne olivat huomattavasti suurempia kuin tämä, mutta tälläkin kivellä olisi hurmannut 99% niistä naisista maailmassa, joille sormuksen kiven koko oli merkki miehen rakkauden määrästä.

Max yritti katsoa oliko kuoressa jonkinlaista avausmekanismia, mutta kun sellaista ei löytynyt päättelivät he kumpikin Iriksen kanssa sen olevan jonkinlainen hätävarakassa.

—Riko kuori timanttien puutteessa tai yllättävän kosinnan äärellä, Iris huokaisi katsoessaan kiven kimallusta kuoren läpi.

Max mietti kuinka kauan oli mennyt aikaa siihen, että kuori oli saatu valmistettua juuri sopivan kokoiseksi ja sävyiseksi, niin että timantin pystyi helposti erottamaan sen sisältä, kun kuori oli ensin saatu pois pyyhkeen sisästä, mutta niin sileäksi ja pieneksi, ettei se ollut täysin häiritsevästi esillä. Kivi itsessään sellaisenaan pyyhkeessä olisi nimittäin leikannut sen rikki muutamassa päivässä.

—Käypää valuuttaa kaikkialla maailmassa, Max vastasi, Ja ilmeisesti kaikkialla meidän maailmamme ulkopuolella ainakin jos Fredrikiä on uskominen.

—Onko tämä taas niitä fanijuttuja, Iris kysyi, Olen selvästi fanittanut aivan vääriä tyyppejä itse. Äiti aina käski etsiä itselleen, jonkun muun kuin jääkiekkoilijan, hän jatkoi pyöritellen kuorta nyt omissa sormissaan valoa vasten.

—Tämä voisi olla monessa muussa tapauksessa motiivi, mutta ilmeisesti juuri kukaan ei tiennyt Fredrikin pyyhkeen ominaisuuksista tai ainakaan se ei ole tullut missään vaiheessa keneltäkään ilmi. Jos taas joku olisi ollut tietoinen tästä niin pyyhe ei olisi varmastikaan jäänyt murhapaikalle, Max mietti ääneen.

—No koitappa saada se viimeinen palanen ulos sieltä niin katsotaan saadaanko tähän sopiva kaulakoru tai sormuksen rengas, Iris keskeytti Maxin mietinnät, Minä menen konelle katsomaan löytyisikö niistä äsken lähettämistäsi tietokoneen tiedostoista jotain, joka voisi auttaa meitä. Tule hakemaan minut takaisin kunhan tekniikan tyyppi tulee tai vaihtoehtoisesti jos aiot lahjoittaa minulle korukokonaisuuden.

Max tyytyi hymyilemään vastaukseksi, kun Iris oli jo ovella. Hän meni takaisin istumaan ja otti taas veitsen käteensä. Yksi kerrallaan langat katkesivat sen alla. Hän pystyi nyt jo näkemään, että viimeinen pala oli erilainen kuin edelliset. Hetken Max jo ajatteli sen oikeasti olevan toinen korukivi tai jotain muuta, mutta katkaistessaan toiseksi viimeisen kerroksen hän melkein hyppäsi ilmaan innostuksesta. Kuka tahansa hiukankaan koneiden kanssa nykypäivänä näprännyt pystyi tunnistamaan siirrettävän langattoman muistikotelon. Se oli pienempi kuin suurin osa, jota Max oli urallaan nähnyt, mutta aivan selvästi Ironkeyn mallistoa. Max rispasi kärsivällisesti viimeisetkin langat pois ja nosti muistikiekon ilmaan. Hän napautti sitä kevyesti puhelimensa selkään ja muisti pärähti päälle. Fredrikin tuttuun tapaan siinä ei ollut minkäänlaista suojausta ja Maxin puhelimeen aukesi iso kasa hakemistoja, jokainen päivätty peräkkäisille päiville viimeisen kolmen viikon ajalta.

—Bingo... ehkä, hän onnistui rauhoittelemaan itseään.

Max päätti viedä muistikiekon samantien Irikselle, mutta kopioi tiedot sitä ennen omalle palvelimelleen ja puhelimeensa. Hän ei lähtenyt edes hakemaan Iristä vaan lähetti tälle puhelimen kontaktiin lyhyen ”Tule tänne” -viestin.

Vain hetkeä myöhemmin Iris saapui paikalle. Kun Max näytti ja kertoi mikä viimeinen löydetty pala oli ollut, Iris harmitteli, että oli antanut Maxin etsiä sen.

—Minä olisin jo katsonut videot läpi ennen kuin kutsuisin ihmisiä paikalle, hän virnisti.

—Se olisi täysin epäeettistä neiti Rask, Max sanoi ja vilkutti koko ajan tutkimushuonetta kuvaavalle kameralle
 

—No niin pomo, laitahan kiekko johonkin latautumaan ja katsotaan mitä se on syönyt, hän totesi saatuaan itsensä koottua.

Max käynnisti tutkimushuoneen suureen pääteaseman ja asetti kiekon sen lähilukupisteeseen. Kiekko hurahti eloon ja sen kansiorakenne ilmestyi ruudulle. Max heitti ruuden sujuvasti työpöydän päälle ja Iris tunnisti välittömästi saman kuin Max hetkeä aiemmin.

—Päivämääriä. Pyyhe tallentaa jotakin joka päivä. Mutta pyyhkeessä ei ollut kameraa, tallentaako se vain ääntä, hän Ihmetteli Maxille.

—En tiedä, mutta pianhan se meille todennäköisesti selviää, Max sanoi ja avasi murhapäivän kansion. Kansion sisällä oli parisenkymmentä tiedostoa, jotka olivat kaikki videoita. Max avasi ensimmäisen, aamulla nauhoittuneen pätkän.

Video oli hyvälaatuinen ja ääni oli kirkas. Maxin mielessä käväisi ajatus siitä, että Fredrik ei ollut hankkinut järjestelmää vain turvatakseen itsensä tai vaikkapa testamenttinsa. Hän oli varmaankin hankkinut järjestelmän pystyäkseen todistamaan ihmisille, että mahdollinen tapaaminen Ford Prefectin, Zaphod Beeblebroxin tai vaikkapa aikamatkaavan Picardin kanssa oli todellinen. Ajatusketju johti taas kummallisuuksiin ja pian Max huomasi jo miettivänsä pystyivätkö kehittyneet avaruusoliot havaitsemaan välittömästi pyyhkeeseen piilotetun elektroniikan. Hän ehti myös miettiä tiesivätkö ulkoavaruuden oliot ylipäänsä pyyhkeen käyttötarkoitusta. Jos universumi oli Linnunradan käsikirjan kaltainen vastaus oli tietysti kyllä. Vaihtoehtojakin tietysti oli. Videolla ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kamera ei kyllä ollut piilotettu pyyhkeeseen, se oli selvä. Kuva oli aivan liian tasainen ja tuli kasvojen tasalta. Jos Fredrik olisi käyttänyt silmälaseja olisi kamera ollut varmasti niissä, mutta ruumilla ei ainakaan sellaisia ollut. Ei kenelläkään ollut tullut mieleen myöskään kysyä asiaa. Missään kuvissa niitä ei ollut näkynyt, eikä Max muistanut nähneensä myöskään koteloa, puhdistusaineita tai muitakaan pieniä yksityiskohtia talossa, jotka olisivat voineet paljastaa tämän.

—Oliko Fredrikillä silmälasit, Iris kysäisi ääneen Maxin pohdintaa.

—Ei tietääkseni. Kamera on kyllä samassa kohtaa, kuin jos lasit olisivat. Se on selvästi myös Fredrik itse. Hän vilkaisi äsken alaspäin ja huomasin pyyhkeen roikkuvan hänen vyönsä ympärillä.

—Olemme kyllä tekemisissä melkoisen erikoisuuden kanssa, Iris tokaisi.

Max olisi halunnut myötäillä Iristä, mutta hän näki Fredrikissä oikeastaan vain samaa kuin Nina Lindström. Ehkä hänen versionsa murhatusta oli hiukan traagisempi ja monimutkaisempi kuin Ninan suuri rakkaustarina, mutta kaikki viittasi ihmiseen, joka lopulta tiesi elämästä ja osastaan siinä paljon paremmin kuin suurin osa muista ihmisistä. Niinpä hän päästi suustaan vain epämääräisen ynähdyksen, jonka Iris sai tulkita itse haluamallaan tavalla.

Videolla näkyi kuinka Fredrik kulki talon läpi yläkertaan kirjastoon. Hän palautti yhden kirjan, Edgar Rice Burroughin klassikon Apinoiden Tarzan ja otti mukaansa toisen, Brandon Sandersonin Mistbornin. Videolla hän asteli portaat takaisin alas, mutta muutteli askeltensa kulkua niin, että portaiden soittama kappale muuttui erikoiseksi teknomaiseksi sovitukseksi jostain, mikä muistutti etäisesti Maija Poppasen Supercalifgragilisticexpialidocius -kappaletta. Kun Fredrik kävi makaamaan sohvalle ja nosti kirjan yläpuolellensa, video katkesi.

—No se ei ollut pitkä pätkä, Iris harmitteli, Mahtavatko videot tallentua automaattisesti tietyin väliajoin vai pystyikö Fredrik itse määrittelemään, koska kuvaa tulee, hän pohti.

—Veikkaisin, että kumpaakin. Järjestelmä varmaankin nauhoittaa tietyin tasavälein ilman komentoakin, mutta tiedostojen kellonajat ja tiedostokoot ovat niin epäsäännölliset, että uskoisin niissä olevan muutakin kuin toistuvaa lyhyttä pätkää.

—No uutta filmiä kelaan siis pomo, Iris hoputti Maxia, joka sulki edellisen videon ja käynnisti seuraavan pätkän. Ainakin päivämäärä, jolloin Fredrik oli tapettu lienee ollut suurin piirtein oikea, koska hän oli päivänselvästi hengissä vielä aamun videoissa. Teknisen tutkinnan mukaan rikos oli tehty nyt auki olevan päivämääräkansion iltana tai seuraavana yönä, mutta Max ei halunnut turhaan ottaa riskiä siitä, että he missaisivat jotain vain oikoessaan kurveja.

Kolmella seuraavalla videolla oli Fredrikin päivätoimia, lukemista tai valtavalla tv-ruudulla netin surffailua. Hän ei käyttänyt kertaakaan VR-laitteitaan päivän aikana, vaan oli selvästi tottuneempi vanhanaikaiseen internetin selaamiseen, toki ilman kömpelöitä hiiriä tai näppäimistöjä. Ne olivat yhä monessa paikassa käytössä, mutta suurin osa ihmisistä oli korvannut näytöt ja kiinteät asemat kannettavilla työpisteillä tai pilvessä toimivilla simppeleillä solukoneilla. Vain varmistetut linjat ja koneet olivat yhä yhteydessä linjojen tai kiinteiden kaapeleiden kautta johonkin. Tällaisia olivat esimerkiksi kaikki poliisilaitoksen koneet ja vaikkapa julkishallinnon tiettyjen alojen laitteistot. Kouluissa, kotona ja yleisesti julkisissa tiloissa oli jo kauan sitten siirrytty täysin langattomiin ja kovalevyttömiin kannettaviin solulaitteisiin tai kehittyneisiin älypuhelimiin, joilla voitiin ottaa yhteys minikokoisiin projektoreihin.

Seuraavalla videolla Fredrik oli uima-altaalla. Tästäkään videosta ei selvinnyt muuta kuin se, missä kamera oikein Fredrikillä sijaitsi.

—Soitatko kuolinsyyntutkijalle ja pyydät häntä ottamaan Fredrikin piilolinssit talteen. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista jossa on kamera, Max totesi kun Fredrik seisoi videossa peilin edessä pörröttämässä hiuksiaan. Silmälaseja ei ollut, mutta kamera kuvasi suoraan silmästä silmään, joten piilolinssi oli ainoa mahdollisuus.

—Laitan viestin samantien pomo, Iris totesi.

Seuraava video oli talon kuntosalilta, jossa Fredrik oli juoksumatolla ja teki erilaisia perusharjoitteita. Hän puhui samalla saksaa tai jotakin mikä kuulosti aivan saksalta. Iris ehti vastaamaan jo ennen Maxin kysymystä.

—Otan äänitallenteen irti ja käännätän sen mahdollisimman nopeasti pomo, hän sanoi Maxin vielä ihmetellessä mikä kieli oli kyseessä.

—Kiitos, Max totesi puoliääneen. Jokin häiritsi häntä videossa. Ei hän osannut sanoa suoraan mikä, mutta jälleen Iris saapui apuun. Hän oli selvästi hyvä pukemaan sanoiksi Maxin omia ajatuksia.

—Pomo... Eikö ole kummallista, että video ei katkea missään vaiheessa, hän kysyi.

—Mitä tarkoitat, Maxin ajatukset olivat liian sekavat tajuamaan kysymystä, jota hän itse pyöritteli päässänsä ymmärtämättään.

—Jos kamera on piilolinssissä, eikö kuvan pitäisi katketa joka kerta kun Fredrik räpäyttää silmiään? Ja eikö hän ole kertaakaan muka pitänyt silmiään kiinni pidempään kuin sen pienen räpäyksen verran. Mies hikoilee ihan hulluna, pyyhkii naamaansa ja kävi aiemmin uimassa. Kukaan ei pidä silmiään auki tuollaisissa tilanteissa koko aikaa. Silti videoissa ei ole pienintäkään katkosta.

—Totta... Mutta missä muualla kamera voi olla? Siitä ei näkynyt pienintäkään merkkiä Fredrikin kasvoissa nyt videolla tai kun löysimme ruumiin. Ei kamera voi olla niin näkymätön, jos se on istutettu johonkin ihmisen kasvoihin.

—Samaa mietin minäkin pomo. Ehkä on syytä pyytää kuolinsyyntutkijaa katsomaan uhriamme vielä tarkemmin, kuin vain piilolinssien osalta.

—Kyllä. Alan kallistua kannallesi siitä, että meillä on erikoinen mies käsissämme ja tutkittavanamme. Sitä suuremmalla syyllä toivottavasti löydämme motiivin ja syylliset.

—Näinpä pomo, murhatut eivät voi puhua, mutta ehkä nämä ovat toisiksi paras vaihtoehto, Iris totesi, kun he vaihtoivat taas seuraavaan videoon.

Seuraava video alkoi kellonajasta 22:39. Fredrikin oli ollut määrä kirjautua peliin 24:00, joten tämä saattoi olla viimeinen video ennen hänen kuolemaansa.

Sanoja 27602/28333