Jotain tapahtui, melkein - NaNoWriMo

Jos ei mitään muuta tapahdu, niin ainakin kello menee eteenpäin. Huomenna tai viimeistäänkin ensi viikolla pitää kyllä käyttää pieni hetki aikaa siihen, että pistää vähän ylös mitä kaikkea on kirjoittanut lyhyinä pätkinä, erityisesti hahmot ja minkälaisia he ovat. On nimittäin vähän ärsyttävää käydä tasaisin väliajoin etsimässä, että mikäs sen yhden tyypin nimi olikaan.

Tähän liittyen vinkki kenelle tahansa, joka ikinä harkitsee Nanowrimon kokeilemista. Älä anna kenellekään hahmolle sellaista nimeä, johon tarvitaan erikoismerkki, jota ei saa helposti käyttämälläsi kirjoitusohjelmalla. Nimimerkillä: joka kerta Nørup-nimen leikepöydältä hakeva.

Mutta tekstiä syntyy, tänäänkin taas kiinni otettiin jopa muutaman sadan sanan verran.

—Olemme kiitollisia tästä avusta, Max astui taiturimaisen dialogin viimeiset askeleet, Otamme yhteyttä mikäli tarvetta ilmenee.

—Olemme käytettävissämme, joko minä tai kollegani, Milla vastasi. Max tiesi, että tämä tarkoitti heidän olevan käytettävissä silloin kun se oli heille soveliasta ja tyytyi siihen.

—Hyvää yötä Rouva Altiala, Milla, Max nyökkäsi.

—Hyvää yötä päällikkö, Milla vastasi ja sulki puhelun. Max huomasi, että se oli ensimmäinen kerta tänään kun joku oli sulkenut puhelun häntä ennen. Se ei ollut erikoista tai merkittävää, mutta pieni yksityiskohta, jollaisia hänen mielensä tuppasi merkitsemään punaisilla lipuilla ilman mitään syytä.

Suuri televisioruutu jäi vielä hetkeksi hohtamaan valoa olohuoneeseen, kunnes kytkeytyi pois Maxin puhelimesta ja sammui automaattisesti. Max ei ollut missään vaiheessa edes kirjautunut Fredrikin verkkoon. Toki suurimmalla osalla ihmisistä oli kotonaan verkko, joka tutki turvallisuusasiat ja tunnistautumistiedot automaattisesti nykypäivänä, joten ehkä Fredrikilläkin tällainen oli. Se oli kuitenkin melko saumattomasti yhdistetty talon muuhun teknologiaan, kuten äsken Max oli saanut huomata.

Max pyöritteli keskustelua mielessään. Milla Altiala oli selvästi ärtynyt siitä, ettei hänelle oltu kerrottu Gerraran uutisesta eikä hän selvästikään pitänyt miehestä. Gerrara oli kuitenkin varmasti taitava hommassansa, koska häntä ei oltu missään vaiheessa saatu savustettua tai leikattua ulos pelistä. Miehen toimet olivat äärimmäistä nuorallakävelyä ja hän ei varmasti tulisi olemaan helppo keskusteltava, jos Max ikinä miestä saisi kiinni kun tätä yrittäisi tavoittaa. Kalifornia oli tunnettu siitä, että se suojeli kansalaistensa yksityisyyttä ja yksilönvapauksia vielä tarkemmin kuin ollessaan osa vanhoja Yhdysvaltoja. Se puhelu saisi kuitenkin odottaa huomiseen. Max pelkäsi nukahtavansa Fredrikin sohvalle, joka oli suuri ja mukava, muttei kovin sovelias paikka murhan jälkeen. Hän otti pyyhkeen, jota oli pakonomaisesti vielä hetki sitten etsinyt ja metsästänyt talosta ja tunki sen takaisin muovipussiinsa.

Kun hän sulki muovipussin, Max huomasi samalla pyyhkeen yhden kulman puristuneen muovipussia vasten. Froteen välistä näytti kimmeltävän jotain metallista. Se oli todennäköisesti vain väsymyksen aiheuttamaa sekaannusta, mutta Max yritti katsoa pyyhettä tarkemmin pussin läpi. Ei siitä tarkemmin tarkastellessa ollut mitään epäilystä. Pyyhkeen sisään oli ommeltu jotain ohutta metallipitoista ainetta. Max ei halunnut vääntää pussia tai pyyhettä, jottei mikä tahansa se olikaan, olisi mennyt rikki. Sen sijaan hän otti pyyhkeen varovaisesti taas ulos pussistansa ja kaivoi esille saman kulman, joka oli äsken puristunut todistepussin reunaa vasten. Hän nosti pyyhettä silmiensä tasalle, muttei kyennyt kunnolla hämärässä valaistuksessa erottamaan mitä pyyhkeen sauman sisälle oli oikein laitettu.

—Hemmetti. Tarvitsisin valoa, hän tokaisi puoliääneen itselleen.

Spottivalot vaalean nahkasohvan yläpuolella ja kaksi lattialamppua olohuoneen vastakkaisissa kulmissa syttyivät välittömästi. Lattialamput olivat vanhan Ikean kaarilampun näköisiä kammotuksia, joissa liian himmeän hehkulampun ja sataprosenttisella varmuudella rikkimenevän paperivarjostimen oli korvannut vanhanajan poltettavalta katulyhdyltä näyttävä lediversio. Max kiitti Fredrikiä mielessään.

Pyyhkeen sisään oli todella ommeltu jotain metallista. Kirjoissa monet pyyhkeet oli vahvistettu kestämään koviakin kohteluita ja esimerkiksi liukumista vaijerilla, joten tämä saattoi olla jotain sellaista. Max kuitenkin halusi katsoa oliko pyyhkeellä muitakin salaisuuksia. Hän kävi pyyhkeen reunan läpi sormillansa ja tunsi metallisen vaijerin tai joustavan ohuen levyn koko matkalta. Hän levitti pyyhkeen uudelleen auki ja aloitti yhdestä nurkasta tarkan painelun ja tutkimisen koko pyyhkeen pinta-alalta. Ainakin kuudessa kohtaa hän tunsi pyyhkeen sisällä sellaisia kohtia, joihin oli ommeltu tai muuten laitettu jotain muuta kuin pelkkää froteeta. Hän ei kuitenkaan kehdannut avata pyyhettä millään teräaseella ilman, että se olisi tapahtunut jossain missä tilanne voitiin kuvata tai joku muukin saattoi nähdä sen. Hän oli osoittanut jo tarpeeksi mielenvikaisuutta yhdelle päivälle. Nyt oli aika mennä nukkumaan.

Hän laittoi pyyhkeen takaisin pussiin ja oli lähdössä ulos. Hetken mielijohteesta hän kuitenkin palasi takaisin, nappasi nyt sineitöimättömän pussin ja otti sen mukaansa. Ulkona hän käveli suoraan Pajusen autolle, jossa mies mutusteli yöpalaansa. Max käveli autolle ja koputti ikkunaan, jonka Pajunen tunnollisesti avasi taas kerran.

—Hei pomo, oletko lähdössä? Löysitkö tarvitsemasi, olit aika kauan sisällä? Pajunen näytti siltä, kuin olisi odottanut Maxin kertovan suuriakin salaisuuksia ja kuinka hän oli itse asiassa ratkaissut koko jutun pyörimällä väsyneenä rikkaan uhrin asunnossa yksin yömyöhään.

—Löysin jotain, mutten tiedä vielä mitä. Merkitsetkö papereihin, että nappasin yhden todisteen mukaani. Vien sen asemalla tutkittavaksi samantien, Max sai tällä kommentilla Pajusen innostumaan vain enemmän. Oli mukavaa, ettei poika ollut ehtinyt vielä kyynistyä, kuten niin monelle poliisille kävi. Se oli virkistävää jopa näin suuressa mittakaavassa.

—Selvä homma pomo, mikä todiste? Pajunen yritti kurkkia istuimeltaan muovipussia.

—Punainen pyyhe Nørup A6, Max vastasi tietäen, että tämä ei varmasti ollut se toivottu vastaus. Pajunen olisi varmasti halunnut mystisen usb-muistipalan, kätketyn murha-aseen tai jotain muuta yhtä villiä.

—Pyyhe A6, hän toisti ja kirjoitti asian puhelimensa lokiin.

Max kiitti Pajusta ja toivotti tälle hyvät yöt ennen kuin lähti takaisin autollensa. Autoon päästyään hän tajusi miten tuhottoman väsynyt oikeastaan oli ja päätti ajaa hyvin rauhallisesti mahdollisen rattiin nukahtamisen varalta. Perinteiseen rattiin nukahtajan tavoin hän avasi ikkunat niin auki kuin ne sai, laittoi radion soimaan jos ei nyt aivan täysillä niin riittävän kovalla ja tuulettimen puhaltamaan suoraan kasvoillensa. Hän olisi mennyt autonsa ja olemuksensa puolesta viikonloppuisen rallittelijan kopiosta, jos autoa ei olisi ajanut väsynyt poliisi, joka ei tiennyt mihin päätyisi nukkumaan.

Muutaman minuutin ajamisen jälkeen Max oli jo täysin varma, että edes korvissa soiva Bon Jovi ja Steppenwolf eivät pitäisi häntä hereillä asemalle asti. Hän hidasti vauhtia entisestään, bongasi pienen matkan päässä 24/7 auki olevan huoltoaseman kyltin ja ajoi sen pihaan. Hän tiesi, että energiajuoman ostaminen ja juominen ei varmasti auttaisi nukkumiseen, jota hän oikeasti tarvitsi, mutta tällä hetkellä selviäminen hengissä liikenteessä oli tärkeämpää. Max osti kaksi tölkkiä kofeiini- ja guaranapommeja, huitaisi toisen sisuksiinsa välittömästi ja otti toisen mukaansa. Hän venytteli vielä hetken ja käveli ympäriinsä huoltoaseman pihalla ennen kuin istahti takaisin autoon. BMW murahti taas käyntiin ja Max kaartoi rauhallisesti liikenteestä vapaalle kadulle. Piristeet alkoivat jo vaikuttaa muutaman minuutin ulkoilman kanssa Maxin kropassa ja hänen silmänsä seisoivat. Mieli ei ehkä ollut yhtä skarppi kuin oikeasti hereillä ollessa, mutta ainakin aistit ja ajatus toimivat jollain tasolla yhdessä, sillä Max pääsi asemalle asti ongelmitta. Hän asteli portaat, tervehti yöpäivystäjiä ja raahautui omaan huoneeseensa. Päästyään toimistoon hän potkaisi kengät jalastaan ja heitti pyyhkeen muovipussissaan pöydälle. Nyt pitäisi hetki levätä, hän ehti ajatella, kun nojautui taaksepäin tuolissaan. Muuta Max ei yöstä muistanutkaan, vaikka energiajuoma laittoikin hänen unensa sekaisin.

Unessa Max liftasi valtavalle avaruuslaivalle, jota ohjasi hänen oma vanha hahmonsa Four Seasons pelistä. Se vilkutti iloisesti ohjaamosta satojen metrien päästä, mikä ei unessa tuntunut lainkaan merkilliseltä. Tosielämässä Max ei olisi voinut mitenkään nähdä vilkutusta tai hymyä. Tietysti todellisuudessa Max olisi tuskin myöskään liftannut avaruuslaivalle. Unessa vilahtelivat päivän tapahtumat ja Alisan kasvot. Max hymyili niille, joka kerta. Max nukkui pidemmän yhtämittaisen jakson kuin viikkoihin. Hän heräsi koputukseen ovella ja vanhojen klassisten fyysisen komedian sääntöjen mukaisesti säikähti tätä niin paljon, että oli kaatua suoraan selälleen. Onneksi tuoli nojasi seinää vasten ja komedian sääntöjä noudattava, mutta nolo tilanne jäi tapahtumatta. Maxin kengät makasivat edelleen lattialla ja hän yritti selvittää päätään.

—Vai energiajuomaa se vaatikin, että sai nukuttua, hän mutisi itsekseen kun suki hiuksiansa ja pyyhkäisi kuivuneen kuolavanan suupielestänsä. Maxin olisi pakko käydä myös suihkussa, mutta ensin pitäisi varmaankin käydä mikä tahansa keskustelu olikaan tulossa.

Max nappasi kengät lattialta ja heitti ne pöydän alle. Hän ei vaivautunut ahtamaan niitä jalkoihinsa, jotka tuntuivat turvonneilta ja kuumilta muhittuaan koko yön sukissa. Vierailija saisi vain kestää päällikön aamuista olemusta.

Koputtaja toisti koputuksen. Max yritti kuunnella olisiko tunnistanut tutun rytmin edelliseltä päivältä, mutta ei onnistunut.

—Sisään, hän sanoi ja istuutui suoremmin tuolillensa. Pyyhe oli edelleen muovipussissa pöydällä ja hän veti sen lähemmäs itseään.

Tulija oli laiha ja lyhyt nainen, jota Max ei muistanut nähneensä edellisenä päivänä tutustuessaan poliiseihinsa. Toisaalta naisen poninhännälle sidotut pölynharmaat hiukset, siisti, hyvin istuva univormu yleinen olemus olivat sellaiset, että hän varmasti hukkui helposti mihin tahansa kahta ihmistä suurempaan joukkoon. Max pudisti taas päätään omille ajatuksilleen ja huokaisi. Tulija jäi ovelle odottamaan käskyä tai tervehdystä.

—Tule sisään vaan, Max tokaisi ja viittoi naista tulemaan lähemmäs.

—Kiitoksia päällikkö. Konstaapeli Olivia Arndt. Olen täällä tekemässä rikospoliisin harjoittelujaksoani, hän vastasi ja pysähtyi kohteliaan matkan päähän armeijan haara-asentoon.

—Lepo vaan, Max ei voinut olla toteamatta Olivian tiukasta asennosta.

—Kiitoksia päällikkö. Tämä on lepoasento, hän vastasi yrittäen olla kuulostamatta ärtyneeltä, tässä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Max yritti muistella kuinka monta harjoittelijaa hänellä oli. Juuri nyt hän ei kyennyt muistamaan edes kuinka monta varsinaista poliisia hänellä oli töissä, eikä todellakaan sitä kuinka suuri osa näistä oli rikospuolella, liikennepuolella, tutkinnassa tai juuri muutakaan. Hän tarvitsisi kahvia tai muuta kofeiinia ja maailma näyttäisi taas vähän kirkkaammalta. Silti tuntui siltä, että yön unet, vaikka ne olivatkin olleet tuolissa, olivat oikeasti auttaneet. Hän ei tuntenut itseään täysin puolivointiseksi ja puolihulluksi, vaan ainoastaan normaalia heräämisen jälkeistä kummastusta.

—En tarkoittanut pahalla konstaapeli. Oletin vain tyylistänne, että teillä on armeijatausta, Max vastasi puristaen silmiänsä auki ja kiinni päästäkseen täysin hereille.

—En loukkaantunut päällikkö, Olivia vastasi lyhyesti ja selvästi loukkaantuneena ennen kuin jatkoi, Kuusi vuotta Tanskan armeijassa.

—Melko pitkä aika, kysyisin mikä sai teidät vaihtamaan sinisiin, mutta ilmeisesti teillä oli omakin kysymys tai asia, Max onnitteli itseään mielessään helposta ihmistuntemuksen oikeaan osumisesta.

—Aivan päällikkö. Olisiko mahdollista, että ottaisin osaa meneillään olevaan Fredrik Nørupin surman tutkimuksiin. Tiedän, että teillä on jo tiimi kasassa, mutta haluaisin silti osallistua niiltä osin kuin se ei sotke muuta aikatauluani, Olivian uraintoisuus paistoi läpi tämän puheesta ja virallisuudesta läpi niin paljon, että Maxin päätä olisi voinut alkaa särkeä jo naisen tapa lopettaa jokainen sana ja lause täsmällisesti säräyttäen.

—Tarkistan asian ja ilmoitan siitä teille mahdollisimman pian, konstaapeli, Maxin ei olisi pitänyt ärsyyntyä Olivian tyylistä, mutta valitettavasti hän ärsyyntyi silti. Inhimillisyys oli piirre, joka oli usein hyvästä, mutta joskus sekin ärsytti.

—Kiitoksia päällikkö, Olivia totesi ja Max oli jo hetken varma, että tämä vetäisi käden lippaan vanhasta tottumuksesta, mutta Olivia kääntyi kannoillaan ja harppoi nopein askelin ulos ovesta. Max oli varma, että nainen tiesi juuri saaneensa kieltävän vastauksen, vaikkei sitä ollutkaan suoraan sanottu. Jos Olivia olisi ollut teini-ikäinen, olisi tässä vaiheessa Maxin oven lasi yhä helissyt ja käytävältä olisi kuulunut kuinka paljon häntä vihattiinkaan.

Max pyöräytti niskojansa, heilutteli käsiään ja ahtoi jalat kenkiin. Sen jälkeen hän meni ovelle, avasi sen rauhallisesti ja astui sisään avokonttoriin, jossa aamuvuoron toimistolla vuorossa olevat jo tekivät töitänsä. Vasta nyt Max katsoi kelloa, jota hän ei ollut tajunnut tehdä omassa toimistossaan. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Hän oli nukkunut melkein kuusi tuntia yhteen menoon.

—Energiajuoma tosiaan, hän toisti itselleen.

Max käveli kahviautomaatille ja kaivoi puhelimensa taskusta. Hän asetti sen kevyesti maksupäätteen kohdalle ja valitsi itsellensä mustan tummapaahtoisen kahvin. Kone piippasi maksun hyväksytyksi ja valkoinen puusellusta tehty muovia muistuttava kuppi kolahti asettimeen. Hetkeä myöhemmin kuuma kahvi lorotti kuppiin, jonka reunustoille muodostui kosteita pisaroita kuuman höyryn vaikutuksesta. Max ei ollut vielä ehtinyt maistaa aseman automaatin kahvia, mutta epäili sen olevan vähintäänkin yhtä kamalaa, kuin kaikkialla muuallakin. Kahvin viimeistenkin tippojen valuttua kuppiin Max nappasi sen käteensä. Materiaali, joka oli Suomessa kehitetty oli siitä mukava, että kuumakin kahvi teki kupista korkeintaan mukavan lämpimän aamukohmeisissa sormissa. Max ei halunnut polttaa suutansa, joten hän käveli kuppi kädessänsä pukuhuoneisiin. Vuoro oli vaihtunut jo hetken aikaa aiemmin, joten pukuhuoneet olivat tyhjät ja Max sai mennä lokerollensa kenenkään häiritsemättä. Hänellä oli oma vaatekaappi toimistossa, mutta sitä ei juurikaan tullut käytettyä, koska pyyhe päällä avokonttorin läpi kävely olisi ollut huomattavasti typerämpää kuin alaisten kanssa yhteisen pukukopin käyttö.

Sanoja 23082/23333