Mitä mä olen oppinut tietokonepeleistä?

Piti alunperin kirjoittaa vastinetta Jari Sinkkosen kommenteille pelaamisesta ja pelaamisen vaikutuksista, sekä yleiselle pelaamisen demonisoinnille. Sitten kun tekstiä kirjoittelin tajusin, että se on ihan turhaa. Ei ketään kiinnosta, että mun sukupolveni on pärjännyt ihan hyvin, vaikka me ollaan logattu tuhat tuntia Final Fantasyihin ja lukemattomat määrät lisää Fifaan, Änäriin ja Civilizationiin. Ei ketään kiinnosta, että montaa mun kaltaista videopeliharrastajaa ärsyttää tätä demonisointia enemmän vain lause "Sharpen knife on stairs".

Siksipä otetaan toinen näkökanta. Tässä asioita, joita mä olen oppinut tuhansien videopeleihin käytettyjen tuntieni aikana lapsuudesta tähän päivään.

Final Fantasy VII opetti mua olemaan koskaan luottamatta käsikirjoittajiin, ihmisiin tai rakkauteen. Final Fantasy VIII palautti mun uskoni rakkauteen.

FIFA on opettanut mulle, että mikään ei ole koskaan varmaa. Se myös opetti mulle, että tietokoneen erotuomari voi olla ihan yhtä puusilmä kuin tosielämän vastaavakin.

Civilizationin ansiosta mä opin maailmanhistoriasta paljon enemmän kuin yhdelläkään historiantunnilla. Tämä tietysti johtuu vain siitä, että mulla oli pakonomainen neuroosi lukea kaikki civilopediatekstit pienenä. Siitä olen onneksi päässyt eroon.

Star Control II:n asennus kahdeksalta levykkeeltä opetti kärsivällisyyttä ja sitä miten voi hillitä raivoa kun seitsemäs levyke on rikkinäinen. Beneath the Steel Sky taisi olla 15 levykettä, mutta se toimi ekalla kerralla.

Leisure suit Larry opetti mulle, miten alapää- ja tissihuumorikin voi olla oikeasti hauskaa, nokkelaa ja hyvin tehtyä. Valitettavasti se ei siirtynyt koskaan käytäntöön omalla kohdalla. Kesti 20 vuotta ennen kuin South Park Stick of Truth pystyi samaan.

Space Questit opettivat satoja tapoja kuolla. Groteskia? Ei vaan ihan hillittömän hauskaa. 

Lucasartsin seikkailupelit opettivat miten voi vihata jotain uskomattoman hyvää, vain siksi että fanittaa jotain toista. Onneksi siitä vihasta pystyi kasvamaan myös yli ja sai nauttia eräistä parhaista peleistä ikinä. 

Theme Park / Rollercoaster Tycoonit opetti, että aina ei ole niin justiinsa. Asiat voi tehdä rennommallakin otteella. Riskinä on toki oksennusta täynnä oleva huvipuisto tai kuolevat asiakkaat vuoristoradassa.

Madden opetti, että vaikka kuinka huonosta voi ponnistaa vaikka miten korkealle. Lorenzo Dunbar, varaamaton ressu pikkukoulusta konvertoitiin korneriksi ja yhdentoista kauden aikana rikkoi 9 eri ennätystä. Mikään ei ole mahdotonta, jos on tarpeeksi sydäntä.

Master of Orion näytti miten nopeasti maailma ja kaikki siinä voi muuttua. Se ei tarvitse kuin yhden täydellisen avaruuslaivaston. 

Assasins Creed on muistuttanut, että mitään ei voi venyttää loputtomiin. Kaikelle tulee raja vastaan. Jumping the Shark taitaa olla termi televisiopuolelta. 

Wasteland 2 ja Pillars of Eternity muistutti, että mun lapsuuteni ja nuoruuteni todella oli paras mahdollinen. Nostalgia on vahva tunne ja Retro uusi musta. 

Quest for Glory sarja opetti enemmän hyveistä kuin yksikään uskonnontunti. Samaa voidaan sanoa Ultima IV:stä. Valitettavasti nämäkään opit eivät ole suoraan reaalielämään kantautuneet. 

Super Mario Bros. 3, Chrono Trigger ja Day of the Tentacle ja edellä mainittu SC2 näyttivät, että täydellisyys on mahdollista saavuttaa rajatussa kategoriassa.

Pikmin antoi uuden merkityksen uhrautumiselle ja yhteistyölle. Valitettavasti aina silloin tällöin voi yhä kuulla satojen ja tuhansien Pikminien huudon yössä. 

CS, LoL ja DOTA näytti mulle, että en ole kauhean taitava pelaaja. Aina on parempia ja taitavampia. Tässäkin asiassa.

Tetris oli oiva muistutus siitä, että Freudilla taisi olla jotain oikein jutuissaan.

Tekken opetti, että sattuma on valtava voima maailmankaikkeudessa. Mikään muu kuin sattuma ei nimittäin selitä miksi hävisin niin usein, vaikka olin pirun hyvä. Se opetti myös, että Pandat on huono valinta kumppaniksi, jos haluaa voittaa maailman suurimman taistelulajiturnauksen.

Budokan the Martial Spirit puolestaan opetti harkintaa, keskittymistä, oikea-aikaisuutta ja sitä että ihminen tarvitsisi enemmän Bo-keppejä ja vähemmän Karatea. 

Red Dead Redemption opetti koston turhuudesta, mutta oikeuden tarpeellisuudesta. Huonoa ei liene myöskään opetus siitä miten vaikeaa on ampua dynamiittia hevosen selästä.

Metal Gear Solid näytti, että väkivalta ei ole ainoa ratkaisu videopeleissäkään. Ratkaisu voi olla myös hiippailu pahvilaatikon sisällä.

Doom opetti mua asentamaan lähiverkon nopeammin kuin se olisi tarpeellista. Se opetti sulkemaan näytön pienimmästäkin oven kolahduksesta ja käyttämään koulun naapurikonetta johonkin hyödylliseen varmuuden vuoksi. 

Xcom opetti luopumaan. Joskus jokaisen on aika astua ikuisuuteen. Joskus se tapahtuu täysin turhalla tavalla. Silti elämä ja taistelu jatkuu. Voimme muistaa niitä, jotka eivät ole enää keskuudessamme, mutta parhaiten kunnoitamme heitä elämällä täyttä elämää. Koskaan ei tiedä, koska omalle kohdalle sattuu se viimeinen päivä. 
 
Battletoads opetti ehkä tärkeimmän opetuksen, jonka olen tietokonepeleiltä saanut. Vaikka jokin on lähes täydellistä voi se silti olla turhauttavaa ja tuskallista. Yhä edelleen kärsin siitä, etten ole päässyt kyseistä peliä koskaan läpi. En usko koskaan niin käyvän.

Sitten on vaan järjetön lista pelejä, joiden tarina, pelattavuus, visuaalisuus ja mukaansatempaavuus on antanut mulle hyviä fiiliksiä, onnistumisen tunteita, kaikkia mahdollisia tunteita ja ennen kaikkea olen nauttinut niiden pelaamisesta. Alla lista osasta niistä, valitettavasti paljon jää varmasti mainitsematta.

Mario Galaxy, Mario Sunshine, Final Fantasy IV-X, Parasite Eve, Sonic the Hedgehog, Vagrant Story, Xenoblade Chronicles, Front Mission, Colonization, King's Quest 1-6, GTA San Andreas, Mega Man 1-3, Beijing 2008, Daley Thompson's Decathlon, Mass Effect, Caveman Ughlympics, Dragon Age, Worms, Grim Fandango, Okami, Fallout 2, Mario Kart, Pokemon, Dungeon Master, Simcity 200, Command & Conquer, Warcraft 2 jne.