Kyllä taas kerran kaikki oli ennen paremmin

Tässä muutama kuva herättämään ajatuksia alkuun.

Ihmisellä on tosi iso tarve saada itselleen merkitystä. Merkitystä tarvitaan sille mitä teemme nyt ja kaikelle mitä ajattelemme ja miten toimimme. Me haluamme sitä ja tarvitsemme sitä. Me myös luomme sitä.

Me tarvitsemme merkitystä myös asioille, joihin me emme voi vaikuttaa. Maailmaan on tullut ihan järjetön määrä uusia asioita sen jälkeen, kun vaikkapa minä olin kymmenvuotias. Olemme siirtyneet kylmästä sodasta yhdistyneeseen Eurooppaan. Olemme siirtyneet analogisesta ajasta digitaaliseen. Data on avointa ja maailma on pienempi kuin koskaan ennen.

Me tarvitsemme merkityksen sille lapsuudelle, jonka me elimme, koska nykyinen lapsuus on meille liian vaikea. Siksi me luomme nostalgian linnakkeita, joilla vähättelemme nykylasten kokemuksia. Me olimme parempia, koska meillä oli vähemmän vaihtoehtoja?

Sosiaalinen media on täynnänsä näitä hauskoja kuvia kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Arvatkaa mitä? Lapset leikkii yhä ulkona. Lapset harrastaa yhä. Ensin me mussutetaan siitä kun lapset ei leiki tai kuntoile tai urheile. Sitten mennään nuorisojoukon ohitse ja mutistaan kuinka scootilla tai laudalla temppuilu on kyllä häiritsevää. Eikä muuten olla varmasti valmiita rakentamaan talkoovoimin sitä skeittipuistoa yleisurheilukentän viereen. Ja vastustetaan kunnanvaltuustossa ihan viimeiseen asti sen rakentamista asuintalojen läheisyyteen. Jos taas lapset itse rakentaa jotain johonkin niin soitto vaan nimismiehelle (koska kyllä sellainen nyt pitää olla), että purkaa sen juvenaalirikollisten pesän sieltä.

Muutamia surullisia esimerkkejä ovat pihojen muuttaminen skeittikelvottomiksi muutamilla rakennuskikoilla ja Helsingin kaupungin Baanan skeittaamista varten rakennetun tilataideteoksen ympäröinti hiekka- ja skeittiesteillä (jotka onneksi purettiin myöhemmin).

Mä asuin ihan keskellä ei mitään kun olin lapsi. Kuljin ihan oikeasti kymmenen kilometriä kouluun. Kaikille kehä kolmosen pohjoispuolella asuville, se on paljon täällä päin. En kulkenut sitä tosin hiihtäen kesät talvet. Ekat luokat mentiin koulubussilla myöhemmät taksikuljetuksella. Lukioon pyöräilin ja kuljin autolla aika pitkälti. Kertaakaan en kävellyt kouluun. Jos aion joskus niin Pyrylle väittää niin saa heittää jollain kohtuullisen painavalla kivellä.

Koska mä asuin keskellä metsää niin tietysti mun leikkipaikka oli meidän piha ja pihametsät. Siellä me tehtiin hölmöyksiä, mutta ne ei vaan näkynyt muille. Nykyään yhä useampi lapsi asuu kaupungistuneessa alueessa tai lähiössä, jossa ei edes ole sitä metsää tai niittyä tai rantaa tai suota tai sorakuoppaa jne. Syy tähän on se, että ne vanhemmatkin asuu siellä. Koska ne ei halua asua siellä keskellä ei mitään, kun se on ihan kamalaa.

Tämä aihe on yksi mun pet peeves. En tiedä mikä se olisi sitten suomeksi; suosikki-inhokki? Me oletetaan olevamme niin hemmetin paljon parempia kuin lapset ja nuoret. Sitä kautta me oletamme myös tietysti, että meidän lapsuutemmekin oli sellainen. Me oletetaan, että lapsuuden pitäisi aina olla samanlainen, vaikka maailma muuttuu.

Keskimmäinen kuva tekstin alussa kertoo kuinka meille ei tarvinnut sanoa älä tee tätä kotona, koska emme olleet täysiä idiootteja...

Pistänpä kaksi lyhyttä esimerkkiä. Ensimmäisessä lapset leikkivät vapaapainia ja koska telkkarissakin mätkittiin käteen sattuvilla esineillä, pudottaa yksi lapsista parikiloisen maatuskan kahden maassa painivan päälle. Pahaksi onneksi maatuskan kohde väistää ja se putoaa suoraan pudottajan partnerin naamaan. Tilanteesta selvitään onneksi rumilla ruhjeilla.

Toisessa esimerkissä, joka kertoo samoista lapsista, heitetään tikkaa. Tikkaa heitetään ylhäällä puunoksalla väistelevään lapseen. Tämän tehtävä on luonnollisesti yrittää vältellä tikkoja. En muista oliko tämä nähty tv:stä tai videopelistä, mutta tyhmää se oli. Vielä tyhmempää oli, että oksan toisella puolella seisoi tikkoja palauttava lapsi. Arvatkaa kuka sai tikan silmään? No se palauttaja tietysti, ei sitä muuten olisi tässä mainittu. Taas oli kuitenkin onni matkassa ja tikka jäi kiinni silmän alla olevaan luuhun, eikä senttiä ylemmäs silmämunaan.

Me oltiin ihan pöljiä ja välillä ihan idiootteja. Meillä oli vaan hemmetin hyvä tuuri, joka me on nyt nostalgisoitu leikin riemuksi. Ja ne lapset ja nuoret nykyään. Ne hyppii talojen katoilta lumikasoihin, laskee jäämäkiä ja ryömii viemäriputkien läpi ihan niin kuin ennenkin. Niitä ei vaan näe, kun käy itse töissä, huolehtii kauppa-asioista ja viettää loppuajan omien asioidensa parissa... Ai pitäisi mennä sinne skeittipuistoon lapsen kanssa. En varmasti mene. Nehän on nuorisorikollisia kaikki.

Simpsoneissa (tv-referenssi, jonka kaikki tuntenevat sukupolvesta riippumatta) on käsitelty sukupolvien kuilua vaikka kuinka monessa jaksossa. Aina aiemmat sukupolvet ovat sitä mieltä, että ovat parempia kaikessa. Usein huumorin keinoin näin myös osoitetaan Simpsoneissa toki olevan. Esimerkkeinä vanhusten auton pikaremontti ja kotiintuloaikojen kaupungin asetuksiin saattaminen kaikille alle 60-vuotiaille. Simpsonit kuitenkin osoittaa usein sukupolvien välistä kuilua varsin nerokkaasti. Mikä oli meitä ennen on tyhmää, sivistymätöntä ja vanhaan takertunutta. Meidän jälkeemme tulevat taas tyhmiä, julkeita ja laiskoja. 

Ja niin se tulee aina olemaan. Vaikka Plato ei koskaan tuota netissä levinnyttä lausahdustaan "Nuoret ovat nykyään laiskoja, huonokäytöksisiä ja epäkunnioittavia vanhempiaan kohtaan." sanonutkaan.

Kirjoitin tästä jo joskus aikanaan vähän eri näkökulmasta ja tulen varmasti kirjoittelemaan tulevaisuudessakin. Niin paljon mua ärsyttää se miten vähän me annetaan arvoa ja arvostusta sille miten meidän lapset ja nuoret elää omaa elämäänsä.

Tässä vielä loppuun otsikko, jolla me Espoossa osoitamme kuinka paljon arvostamme nuorison kykyä tehdä asioita. Espoon nuorisovaltuusto sai Manimiitti-hankkeen pohjalta tehdä nuorten kanssa yhdessä heitä koskevia nuorisotyön budjettiosuuden päätöksiä, jotka toteutetaan Espoon omasta budjetista annettujen määrärahojen puitteissa. Miten tällainen ainutlaatuinen pilotti otsikoidaan?

Espoolaisnuoret saavat pistää miljoonan haisemaan

Siinähän sitä jo tarpeeksi lieneekin asiaa.