Miksi isyys on niin hankalaa?

 Miksi isänä oleminen on niin vaikeaa? Miksi isä, joka antaa aikaa lapselleen on superisä? Miksi meillä on joku kummallinen käsitys siitä tyypistä, joka tulee viideltä iltapäivällä kotiin ja sen jälkeen uhrautuu leikkimään lapsensa kanssa? Miksi se on uhrautumista? Miksi se ei olisi?

Isänä olemisesta on tehty jonkinlainen sankaritarina. Se rinnastetaan lähes herkuleaanisiin tekoihin, joissa kakkavaippa on monipäinen kirkuva hydralisko ja nukuttaminen yöllä Augeaan tallien siivous. (Noi olisi ehkä sopinut jotenkin toisinpäin paremmin noi vertaukset, mutta sitä tämä prosessikirjoitus välillä tuppaa olemaan.)

Eihän se ole se isyys oikeasti mahdotonta, ei ainakaan näin pienen lapsen kanssa. Olisi vaan tajunnut vielä aiemmin, että miten helppoa se ensimmäiset kuukaudet oli (Kaikki, joilla on vaikea, itkevä tai huonosti nukkuva vauva saavat ilmaisen "Idiootti" -kommentin) verrattuna tähän kun se liikkuu.
Mutta ei se ole mahdotonta. Eikä edes niin vaikeaa, ettei siihen ihan tavallinen ihminen pystyisi. Ja ehkä se mikä kaikkein eniten ihmetyttää on se, että isyydestä on tehty myytti. On tietynlainen isä, joka on hyvä. Se on isä, joka käy työssä ja sen jälkeen vapauttaa äidin lapsenhoidosta. Miksi äiti pitää vapauttaa siitä?

Mä olen siitä oikeasti tosi onnellisessa asemassa isänä, että mun työssäni voin tehdä paljon kotona. Voin suunnitella, arvostella ja valmistella paljon asioita omassa olohuoneessa. Voin siitä napata koska tahansa Pyryn syliin tai ottaa sen pienen hetken poissa koneelta. Mä en joudu tekemään iltoja joka viikko. Viikonloppuisin olen töissä korkeintaan kahdesti tai kolmesti vuodessa. Mä näen lastani monta tuntia hereillä joka päivä. Moni isä tai äiti ei näe lastansa hereillä juuri lainkaan. Siinä ajassa jonkinlaisen siteen luominen lapseen ja toimiminen perheenä on jo myyttisen hieno suoritus. Ei se tarvitse sankaritarinoita kakkavaipoista.

Suomessa on miljoonia isiä. Jokainen on omanlaisensa. Joukkoon mahtuu ihan varmasti myös täysin paskoja isiä, välinpitämättömiä tai muuten hommaan ihan täysin sopimattomia. Sinne mahtuu epäonnistuneita kaikesta hyvästä yrittämisestä huolimatta. Sinne mahtuu yksin lapsensa kanssa olevia ja niitä, joilla tukea riittää joka suunnasta. Sitten sinne mahtuu valtava kasa niitä ihan tavallisia isiä, jotka on isiä juuri omalla tavallansa ja jotka mallaa sen homman ihan hyvin. Niitä, jotka tuntee välillä olevansa maailman paskimpia isiä ja aviomiehiä, koska ei ole vienyt kakkaroskista. Niitä, jotka haluaisi tuulettaa lapsen nukahtamista kuin superbowlin jatkoaikatouchdownia. Niitä isiä, joiden elämän lapsi tai useampi on muuttanut ihan kokonaan ja jotka on siitä kovin onnellisia.

Ei ole olemassa oikeanlaista isyyttä. Ei ole olemassa isyyden kahtatoista tehtävää, jotka suorittamalla saa palkaksi täydellisen lapsen, parisuhteen ja onnellisen elämän. Se isyys pitää raapia kasaan niistä sekunneista, minuuteista, tunneista ja vuorokausista, jotka on yhdessä itselleen tärkeiden ihmisten kanssa ja niiden asioiden parissa, joista nauttii. Se isyys koostuu kaikesta siitä mitä isänä on ja ihmisenä on. On ihan sama kuinka paljon viettää aikaa lapsensa kanssa, jos ei nauti mistään elämässään.

On ihan ok kirjoittaa siitä mitä on olla paska isä, jos joskus itsestäkin tuntuu siltä. Olisi joskus helpompaa kun olisi se lista niistä uroteoista. Silloin olisi joku konkreettinen tapa.

Tänään meitsi oli kuitenkin superiskä, koska Liisa pääsi käymään jumpassa ja mä kuuntelin Pyryn kanssa Cats-musikaalia yhdessä tanssien. Pelasin tosin vain muutamaa minuuttia aiemmin Civiä ja tein Fronterhommia töihin, kun Pyry nukkui vaunuissa sisällä.

Mutta tänään olikin superiskä-päivä. Aina ei oo. Ei kellään aina oo.