tiistai 24. kesäkuuta 2014

Viiden kuukauden muutos

Vaikea ajatella, että on mennyt vasta viisi kuukautta siitä kun Pyry syntyi. Jotenkin tuntuu, että se on kuitenkin ollut tuossa mukana menossa jo vaikka kuinka kauan. Köllinyt olohuoneessa, ollut mukana koiran kanssa kävelyllä ja huutanut iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Vaikka sitä tietää, että paljon on tapahtunut viiden kuukauden aikana; Kääntymiset, tarttumiset, hymyt, potkut, naurut, jokellukset ja monet muut on tullut elämään, niin silti jotenkin on pitänyt Pyryä ihan tosi pienenä vielä. Vertailukohtana on ollut viisi kuukautta vanhemmat sukulaislapset, jotka on ollut tosi isoja Pyryyn verrattuna koko ajan. 

Tänään käytiin moikkaamassa sitten viikon vanhaa pientä poikaa Helsingissä. Kaveri oli saapunut maailmaan viime viikon maanantaina ja jösses, että se oli pieni. Se oli ihan mahdottoman pieni. Se oli pienempi kuin mitä Pyry oli syntyessään. Olenhan mä nähnyt pieniä lapsia ennenkin, mutta meidän äijä on ihan karmea jötkäle tähän kaveriin verrattuna. Sillä oli kaula. Ja sillä oli pitkät sormet. Ja sillä oli tosi paljon tukkaa. Se oli ihan omannäköisensä ja tosi söpö, mutta yhtäkkiä tajusi miten hirveän iso se muutos viidessä kuukaudessa on.

Vaikka katottiin yhtä vanhaa valokuvaa viikon ikäisestä Pyrystä, jossa se näytti ihan itseltään niin se ero mikä on pienessä ihmisessä tosi lyhyessä ajassa tapahtunut, on se jotain mitä on vaikea käsittää.

On hullua myös ajatella, että kun silloin viisiviikkoisen Pyryn makoillessa sängyssä kirjoitteli ensimmäistä blogikirjoitusta, että näitä ajatuksia tulisi niin hullun paljon. Joka ikinen päivä miettii kaikkea mahdollista. Usein sitä toistaa samaa rataa monissa jutuissa ja monesti tässäkin on tullut laiskaa bloggailua.

Ehkä kaikkein uskomattominta tossa muutoksessa on se, että toi kaveri on meidän aikaansaama. On tosi kliseistä toistaa ja ihmetellä miten on voinut saada aikaan omilla geeneillä jotain noin uskomatonta (itse aika vähällä vaivalla kaiken lisäksi).

Tommonen pienen ihmisen näkeminen ja miettiminen saa aikaan sen, että kun tajuaa unohtaneensa, että minkälainen se oma oli aivan pienenä niin ei myöskään muista minkälainen itse oli silloin. Ehkä ihan hyvä, että ei muista minkälainen itse oli. Todennäköisesti nimittäin aika paljon enemmän oli itse hukassa kuin ne tämänpäiväisen pienen kaverin vanhemmat.

Mitähän jos sitä sais joskus toisen. Osaisko sitä olla yhtään erilainen tai parempi kuin tän ensimmäisen kanssa? Vai onko sitä ihan samanlainen hömelö riippumatta siitä onko ensimmäinen, toinen vai kahdeksas. Ei tule muuten kahdeksaa. 

2 comments:

Anonyymi kirjoitti...

...yhdeksän? ;)

Timo K kirjoitti...

Ei todellakaan yhdeksää. Ei edes seitsemää, kuutta, viittä tai neljää.