Back in the saddle, melkein - NaNoWriMo

Mysteerit selviävät. Tai sitten eivät. Mutta päähenkilö käy suihkussa ja pukeutuu sen sijaan. Sanoja syntyy, vaikka tyhjiä ovatkin. Pantsingin kirous on pikkuhiljaa asettumassa. Pään sisällä ajatuksia onneksi on montakin. Vielä kun ne saisi paperille. Tämä blogikirjoituksen alkukin kirjoitettiin ilman mitään suunnittelua tai ajatusta. Siltä se myös vaikuttaa. Niin kuin dekkarikin.

Silti ollaan jo melkein tavoitesanamäärässä. Ihan tarkoituksella jätin kolme vajaaksi, että saa vähän tsemppiä tulevaan. Tai sitten kirjoitan vielä lisää, mutta postaan vasta huomenna. Katsotaan.

Max istui penkille ja nojasi taaksepäin viileään metallioveen. Hän antoi kahvin vielä hetken jäähtyä ennen kuin nappasi siitä pienen siemauksen. Kahvi oli juuri niin tujua ja automaatista saatua, kuin hän oli olettanutkin. Ei se siitä paremmaksi tai pahemmaksi muuttunut, vaikka mitä olisi tehnyt. Niinpä hän antoi mustan kahvin valua varovasti kurkustaan alas sen suuremmitta murheitta. Lämpö tuntui yhä suussa ja nielussa, kun Max asteli suihkun puolelle. Lämpö ja pesu tekivät enemmän hyvää, kuin mikään määrä piristeitä olisi voinut saada aikaan. Max mietti suihkussa ollessaan omaa pyyhettään roikkumassa suihkun vieressä olevassa koukkutelineessä. Valkoinen poliisivoimien tarjoama suurikokoinen ja mukava, ei liian karhea tai pehmeä. Se oli pyyhe, jolla olisi hyvin kehdannut liftata ympäri avaruuden. Max ei tosin elätellyt sellaisia toiveita, vaikka Fredrik näin oli varmasti koko ajan toivonutkin.

Kietoessaan pyyhkeensä ympärilleen, Maxin oli pakko tarkistaa sen saumat kaiken varalta, ettei hän ollut elänyt koko elämäänsä siinä uskossa, että pyyhkeiden saumoissa ei kuulunut olla metallivahvikkeita tai niiden sisään ommeltu jonkinlaisia mystisiä palasia. Koska sauma tuntui aivan pehmeältä ja tieteiskirjallisuuden erikoisuuksista vapaalta, Max uskalsi istahtaa penkille pyyhe ympärillään. Ainakaan kukaan ei tulisi häntä juuri nyt noutamaan intergalaktiselle tai pienemmällekään matkalle.

Max avasi lokeronsa ja katseli sen sisältöä. Hän oli pakannut useamman vaalean kauluspaidan ja housut juuri näitä öitä ja päiviä varten. Vasemmalla olivat käytetyt ja oikealla käyttämättömät. Vasen reuna ammotti vielä tyhjyyttään, mutta Max tiesi, että ennemmin tai myöhemmin tulisi se aamu tai ilta, jolloin oikeassa reunassa ei olisi yhtään ainutta siistiä ja puhdasta vaatetta ja hän joutuisi kysymään itseltään tai joltain muulta kuuluiko poliisipäällikön etuihin jonkinlainen vaatepesulaetu. Laitoksella oli toki omat pyykkikoneet ja kuivaushuoneet, silitysraudat ja muut tarvittavat laitteet. Max ei vain koskaan ollut ajatellut itsestään ihmistä, joka silittäisi edes kauluspaitoja. Yleensä hän vain ripusti ne jonkun netistä kauan sitten löydetyn ohjeen mukaan roikkumaan suihkun viereen. Ei niistä oikeasti täysin suoria tullut, mutta yleensä hänellä oli joka tapauksessa päällään pikkutakki tai poliisipäällikön virkatakki, jota hän kammoksui sen juhlavuuden takia. Yhdysvalloissa hän olisi ollut tietyillä alueilla maalitaulu tai koreasti vilkkuva piñata se takki päällänsä. Max valitsi vaaleansinisen kauluspaidan ja veti sen päälle vähemmän virallisen pikkutakin, jonka rintaan kiinnitti viralliset tunnukset ja nimilaatan. Hän tiesi, että ei rauhallisessa pohjoisessa poliiseja ammuttu tai pahoinpidelty vain siksi, että he olivat poliiseja. Silti hän tunsi joka kerta laittaessaan tunnukset rintaan itsensä suojattomaksi.

Saatuaan puhtaat vaatteet päällensä ja pörrötettyään lyhyen tukkansa jonkinlaiseksi siistiksi kokonaisuudeksi Max katsoi itseään vielä peilistä. Kaikki näytti joltinsesakin siltä, miltä piti. Max oli ollut yllättynyt tutkaillessaan nykyistä piiriänsä ja päällikön tehtäviä siitä miten vapaata hänen työnsä itse asiassa oli. Hän saattoi pitää lankoja niin tiukasti käsissään kuin halusi tai vastaavasti jättää arjen huolehdinnan alaisilleen aina palavereita ja tiedotuksia myöten. Hänellä oli yhä kaksi päällystön paikkaa täyttämättä, joista toisen oli suositeltu tulevan talon sisältä. Max ajatteli antavansa itsellensä vähintää kaksi- kolme viikkoa ennen kuin päättäisi mistään talon sisäisistä ylennyksistä.

Puhtaana ja puhtaat vaatteet päällänsä Max käveli takaisin toimistollensa. Hän nappasi vielä toisen kupin vahvaa ja kamalaa kahvia mukaansa matkalta. Höyryävä kuppi kädessään hän nappasi pyyhkeen ja muovipussin pöydältä ja lähti tutkimushuonetta kohti. Matkalta hän huikkasi mukaansa Iriksen, joka oli juuri asettamassa takkiaan tuolinsa selkänojalle. Max tajusi ettei ollut tarkistanut puhelintaan kertaakaan nukahdettuaan. Ilmeisesti viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana viestejä tai puheluita ei ollut tullut, mutta puhelimen vilkkuva valo ja luku 14 sen vieressä kertoivat, että pian Max saisi käydä tarpeeksi keskusteluja koko päivän edestä. Nyt hän halusi kuitenkin saada selville mitä mysteerejä tuo hänelle pakkomielteeksi muodostunut salaperäinen pyyhe oikein sisälsi.

Iris tuli pomonsa perässä huoneeseen ja sulki oven. Max levitti pyyhkeen pöydälle ja otti työkalupöydältä skalpellin ja sakset.

—Laittaisitko videokameran ja mikrofonin päälle, Max pyysi Irikseltä.

Hetken näperrettyään laitteiden kanssa Iris tuli Maxin viereen ja laittoi vielä tutkimuspöydän kaksi kirkasta lamppua päälle. Max nosti kahvinsa pois pyyhkeen vierestä kauemmalle pöydälle ja otti ensimmäisen kulauksen. Juoma oli vielä aivan liian kuumaa, mutta toisaalta se ainakin vei maun pois.

Max katsoi kahta kameraa, jotka kuvasivat huonetta ja yhtä, joka oli katossa suoraan tutkimuspöydän yläpuolella. Ennen kuin hän aloitti tekemään mitään enempää piti kertoa mikrofonille ja kameroille mistä oli kysymys.

—Max Bergfalk, Fredrik Nørupin surma, todiste Nørup A6, punainen pyyhe. Pyyhkeen sisällä on ommeltuna jotain kovaa ja metallista. Tutkimme asian Iris Raskin kanssa.

—Tämäkö siis on se kuuluisa pyyhe, Iris kysyi ilman minkäänlaista ilkeyttä äänessään?

—En tiedä mistä se on kuuluisuutensa saanut, mutta salaisuuksia sillä ainakin tuntuu olevan, Max vastasi nostamatta katsettaan pyyhkeestä, jota hän koetteli peukalollaan löytääkseen edellisiltana havaitsemansa kovemmat kohdat.

—Törmäsin Lindaan aamulla. Hän sanoi, että pomollamme on erikoisia kykyjä ja epäili sinun olevan joko meedio tai muuten erikoinen, Iris jatkoi.

—Itse epäilisin ehdottomasti jälkimmäistä. Ensimmäisiin en usko. Etkö koskaan katsonut sitä televisio-ohjelmaa, jossa joku huijarimeedio auttoi poliisia uransa jälkeen?

—En muista katsoneeni. Onko se jotain, mitä tuli televisiosta ennen Netflixiä, Iris naurahti. Max tunsi itsensä yhtäkkiä paljon vanhemmaksi kuin mitä ikävuodet osoittivat hänen olevan.

—Jotain sellaista, hän vastasi ja löysi ensimmäisen kohdan, jota oli hamuillut pyyhkeen sisältä. Vahvikkeet saumoissa olivat todennäköisesti vain vahvikkeita, mutta muut kohdat olivat täysi mysteeri.

—Haluatko kertoa, mitä olet etsimässä pomo, Iris tokaisi Maxin ottaessa terävän skalpellin käteensä alkaen katkomaan pyyhkeen lankoja varovasti sen pinnasta.

—En tiedä. Tiedän, että Fredrik piti tätä pyyhettä mukanansa joka paikassa ja tiedän, että siinä on jotain outoa. Kaikki sen ulkopuolelta on täyttä arvailua, joten odotan hetken ennen triumfiani tai vaihtoehtoisesti siirtymistäni lepokotiin, Max yritti keskittyä purkamaan pyyhkeen kangasta koskematta alla olevaan kovaan, pyöreään esineeseen.

—Voinko auttaa jotenkin pomo, Iris jatkoi selvästi kiinnostuneena.

—Voit. Pyyhkeen sisällä oli useampi kova kohta. Niissä on jotain, jota sen sisään on ommeltu tai muuten saatu. Yritin löytää niitä äsken, mutta olen vasta ensimmäisen kohdalla. Leikkaan tätä auki, mutta voit varmasti toisesta reunasta lähtien tunnustella ja merkata muut kohdat.

—Asia selvä pomo, Iris sanoi ja lähti kuljettamaan sormiaan varovasti suoraksi kiristetyn pyyhkeen yli. Vain muutaman sekunnin kuluttua hänen silmänsä pysähtyivät ja Max pystyi aistimaan hämmästyksen Iriksen korvien välissä. Iris otti merkkaustussin naapuripöydästä ja asetti pienen pisteen oikeaan kohtaan peukalonsa alle.

Max oli saanut päällimmäisen kerroksen lankoja purettua, mutta alla oli vielä ainakin neljästä kuuteen muuta kerrosta. Metallin saattoi kuitenkin jo erottaa heikosti punaisten lankojen välistä jos niitä erotti toisistaan. Niinpä hän jatkoi kärsivällisesti lankojen katkaisemista mahdollisimman varovasti. Kun hän nosti katseensa hetkeksi ylös, Iris kehtasi yskäistä.

—Pomo, laitoin merkinnät. Voisimme kiinnittää pyyhkeen reunoistansa puristimilla kiinni pöytään, niin voisimme molemmat purkaa pyyhettä yhdessä ja saisimme sen paremmin kireälle, hän ehdotti.

—Kuulostaa fiksulta. Minun pitää joka tapauksessa käydä hakemassa jotain syötävää. Pelkkä kahvi ei auta nälkään, vaikka minusta tuntuu, että yritän sitä joka päivä useaan kertaan, Max totesi ja nousi ylös. Pitkät unet ja suihku olivat virkistäneet häntä, mutta silmissä pieni näpräys aiheutti yhä hiukan uneliaisuutta ja kuivuuden tunnetta.

—Käy hakemassa jotain ja minä virittelen pyyhkeen sillä välin. Alan purkamaan toisesta reunasta yhden kohouman ympäriltä, jos et ole jo ehtinyt takaisin, Iris sanoi Maxin jo astellessa ovea kohti.

—Kiitos Iris. Nähdään kohta, Max toivotti ovelta ja sulki sen perässään jättäen Iriksen asettelemaan pyyhettä paremmin tutkimuspöydälle. Periaatteessa tutkinta olisi varmasti voinut hoitaa asian, mutta Max halusi olla itse mukana tutkinnassa. Tämä oli hänen päällikkyytensä ensimmäinen vakava rikos ja pelkästään se aiheutti halun todistaa kyvykkyytensä ihan oikeassa poliisin työssä päällikön töiden lisäksi.

Max käveli käytävillä toivotellen hyviä huomenia ja päiviä vastaantuleville ihmisille. Jon oli koneensa ääressä ja Max käveli hänen vierelleen.

—Hei. Olemme Iriksen kanssa hetken aikaa tutkimushuoneessa tarkistamassa yhtä todistetta. Muut tavarat tulevat varmasti tuota pikaa tänne, joten voit napata sieltä tarpeelliseksi katsomasi tutkinnalle, Max yritti katsoa mitä Jonin ruudulla oli.

—Tehdään näin pomo. Mitä tutkitte, Jon kysäisi.

—Fredrikin tavaroissa on omituisuuksia. Hän oli ommellut pyyhkeensä sisään jonkinlaisia elektronisia laitteita tai muita metallisia kappaleita. Tutkimme mitä siellä on ja miksi, Max selitti.

Jonin kunniaksi piti sanoa, että hänen rauhallisuutensa ei pikkujutuista kuten pyyhkeseen ommelluista salaisuuksista juuri värähtänyt.

—Toivottavasti löydätte jotain hyödyllistä, hän tyytyi toteamaan. Jonin äänestä oli täysin mahdotonta sanoa oliko hän pettynyt, ivallinen, iloinen vai jotain aivan muuta.

—Mikä sinulla on menossa, Max kysyi vastaavasti Jonilta?

—Tutkin alueen turvakameroiden kuvia. Ne olivat jollain yksityisellä firmalla, joka yritti pitää niistä kiinni erilaisiin typeriin sopimuksiin vedoten. Onneksi yhdellä ihmisellä sentään oli järkeä päässä, kun puhuttiin heidän turvafirmansa kyvyttömyydestä estää ihmisen suorasukainen murha ja siitä kuinka haitallista tällainen julkisuus on, puhumattakaan siitä, että pyrkii estämään poliisin työtä samaisen murhan estämisessä, Jonin äänessä ei edelleenkään ollut mitään sellaista, joka olisi paljastanut hänen olleen esimerkiksi ärtynyt ilmeisesti itse käymistänsä puheluista.

—Hienoa. Luotan siihen, että jos jotain on löydettävissä niin sinä hoidat sen. Jos tarvitse jotain niin tule hakemaan minut tai Iris tutkimushuoneesta. Meillä menee kuitenkin hetki.

—Ok Pomo, Jon totesi ja kääntyi takaisin ruutunsa puoleen. Max huomasi, että Jonin ruutu oli nostettu niin korkealle kuin mahdollista ja siltikin kasattu suuren kirjakasan päälle, jottei hän joutunut kumartelemaan ja kyyristelemään katsoessaan sitä. Max laittoi itselleen muistutuksen puhelimeen, jotta hankkisi miehelle pituuteensa sopivat toimistokalusteet. Sen sijaan viestien ja puhelumuistutusten hän antoi yhä olla kiinni. Nyt hän halusi selvittää mysteerin, joka oli mistä ihmeestä hän saisi ruokaa.

Poliisiaseman kahvio oli onneksi jo auki ja hän kävi hakemassa kolmioleivän, omenan ja kaksi suklaapatukkaa. Hän otti myös tuoremehun ja kylmän kaakaon matkaansa. Suklaapatukat hän heitti työpöydällensä matkan varrelle ja kaakao oli tyhjä jo ennen kuin hän ehti takaisin tutkimushuoneeseen. Iris oli jo saanut pyyhkeen asetettua ja näpräsi yhden kohouman kimpussa ompelusaksien kanssa.

Max hotki kolmioleivän ja kävi pesemässä kätensä ja naamansa vesipisteellä ennen kuin asettui takaisin omalle paikalleen. Minuutit vierivät eteenpäin ja Max ja Iris ratkoivat lankoja ja erottelivat pyyhkeen kangasta. Lopulta Max sai ensimmäisen palikan kokonaan näkyviin ja tunnisti sen. Se oli mikrofoni. Hyvin pieni mikrofoni, mutta kaikesta päätellen myös erittäin kallis malli. Mikrofonista ei lähtenyt minkäänlaisia johtoja, ja kokoonsa nähden se oli nykypäivänäkin hyvin kehittynyttä teknologiaa. Ensimmäinen ajatus, joka Maxille tuli oli mielikuva vanhoista James Bond -elokuvista joissa vastaavanlainen kapistus piilotettuna näyttämään kalvosinnapilta tai kolikolta oli arkipäivää. Tosielämässä pienet mikrofonit olivat yleensä epäluotettavia, herkkiä hajoamaan ja ylettömän kalliita. Tämä oli todennäköisesti vain viimeistä.

Max otti kojeen käteensä. Se oli hämmentävän pieni, vain kynnen kokoinen eikä juuri paljon paksumpi. Silti sen oli pystynyt erottamaan pyyhkeen sisältä, vaikka todennäköisesti vain hyvän tuurin avulla. Hän asetti mikrofonin pyyhkeen viereen ja huomasi samalla Iriksen irrottavan omaa ensimmäistä palastansa pyyhkeen sisältä.

—Mitä löysit, Max kysyi.

—Näyttää pieneltä prosessorilta. Mutta hyvin pieneltä. En tiedä mitä sillä pystytään ajamaan tai mitä se pystyy käsittelemään, Iris vastasi.

—Todennäköisesti ainakin tämän, Max totesi ja näytti Mikrofonia pöydällä.

—Mikä se on pomo?

—Mikrofoni. Todella pieni sellainen ja todella kallis sellainen. Epäilen prosessorin olevan vähintäänkin samaa tasoa ja kalleusastetta, Max vastasi.

Hän ei ehtinyt lähteä työskentelemään seuraavan merkinnän kimpussa, kun puhelimen hälytysääni piippasi ensimmäistä kertaa päivän aikana niin, että Max oli hereillä vastaamaan siihen. Ei hän kehdannut kokonaan jättää vastaamatta, joten antoi sen sijaan ohjeet Irikselle.

—Irrota kaikki palat mahdollisimman varovasti. Tutki myös pyyhkeen saumat. Niissä on jonkinlainen metallinen nauha tai tuki, joka kiertää koko pyyhkeen. Katso onko se tosiaan pelkästään vaijeri tai muu vastaava, vai onko siinäkin kyse jostain muusta. Minun pitää mennä vastaamaan viesteihin ja puheluihin.

—Teen parhaani pomo, Iris hymyili sympaattisesti.

Max otti puhelimen esiin ja katsoi soittajaa. Se oli Nina Lindström.

sanoja 24997/25000