Miksi isät osaa olla susien sijaan ihmisiä toisilleen?

Aika usein saa lukea erilaisista julkaisuista, kuinka raakaa ja julmaa äitien keskinäinen yhteydenpito on. Syyllistytään haukkumiseen, perättömyyksiin, ilkeyteen ja lannistamiseen noin vain muutamia mainitakseni. Asiasta kirjoitetaan päämedioiden kolumneissa ja vauva.fi av-palstalla. Tehdäänpä tutkimustakin äitiydestä.

Huono äitiys ja hyvä äitiys käyvät jonkinlaista eternaalista sotaa jokaisen äidiksi päätyneen naisen päässä. Kaikki on mustavalkoista ja vertailukelpoista. Ei ole olemassa enää kollektiivisuutta tai yhteisöllisyyttä. On minun äitiyteni ja väärä äitiys. Tällaisen kuvan voi helposti saada, jos seuraa keskusteluja ja kirjoituksia.

Miksei meillä isillä sitten ole noin? Miksemme me kirjoittele otsasuonet pullistellen vihaisia tekstejä yleisönosastoille tai piikittele kohtalotovereitamme näiden osaamattomuudesta, erilaisista tavoista tai väsymyksestä. Me nimittäin tunnetaan niitä ihan samoja riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteita ihan samoin kuin äiditkin. Myös me rakastetaan lapsiamme yli kaiken ymmärryksen.

Äitiys on kuin Mad Max -elokuvien Thunderdome; taisteluareena johon menee sisälle kaksi ja ulos tulee vain yksi. Tämä yksi on voittaja. Hänen äitiytensä on ylivoimaista ja ainoaa oikeaa. Häviäjä ei ole oikeastaan äiti lainkaan. Se on raakaa, alkukantaista ja voimakasta. Se on jonkinlaista joukkopsykoosin ja verkostomarkkinoinnin sekamelskaa, jossa kenelläkään ei ole selkeää tietoa siitä mikä on todellista tai oikein, mutta jokainen on valmis taistelemaan ollakseen askeleen jotakuta toista ylempänä.

Isyys on vastaavana vertauksena Frendien Central Perk -kahvila. Huumori on henkilökohtaista, osuvaa ja aika usein henkilökohtaista. Silti ei tarvitse ylittää hyvän maun rajoja tai olla tahattoman ilkeä. Isät näkevät toiset isät samanlaisina sankareina kuin itsensä sen sijaan, että näkisivät heissä kilpakumppaneita.

Mistä tämä sitten johtuu?

Psykologit ovat tutkineet naisten ja miesten keskinäisiä ryhmäsuhteita jo satoja vuosia. Yleisesti todettuja yleistyksiä on se, että naisten väliset vuorovaikutussuhteet ovat huomattavasti liikkuvammat, monisyisemmät ja tilannesidonnaisemmat kuin miesten. Miehillä usein (tässä kohtaa sorrun stereotypiointiin, myönnetään se heti) keskinäinen arvojärjestys on selkeämmin hierarkinen ja stabiilimpi. Minä voitan Tommin squashissa, vaikka sen lapsi olisi kuinka paljon taitavampi koulussa. Meidän pysyvä statuksemme on olemassa ja isyyden merkkipaalut eivät horjuta sitä. Sen sijaan kumpikin voi ymmärtää huonon ottelun toiselta, jos lapsi on vaikkapa korvatulehduksessa eikä nukkuminen onnistu. Inttitarinat muuttuvat isyystarinoiksi ja keskinäinen bondaus on luonnollista ja mutkatonta.

Psykologisten ja sosiologisten mutkien oikominen on tietysti mukavaa ajanvietettä, mutta sillä tuskin on valtavasti todistusarvoa mihinkään. Voisiko siis olla, että naisten välinen kamppailu äitiydessäkin on ainakin joltain osalta äänekkään vähemmistön mölinää? Olisiko niin, että se on myyvää ja klikattavaa tekstiä sen sijaan, että mietittäisiin niitä ystävyyssuhteita ja läheisiä ja tärkeitä vertaisia, jotka ovat hetkessä mukana myös äideillä.

On helpompi saada tunnekuohu aikaan sillä, että kertoo olevansa huono äiti ja samaistamalla lukijansa arkipäivän asioiden kautta huonoon äitiyteen tai vastakkainasetteluun, kuin kirjoittaa asiallisesti siitä, minkälaisia haasteita ihan kaikki vanhemmat sukupuoleen katsomatta kohtaavat. En tarkoita puolustella yhtään av-palstan trollia. Ihmisten anonyymi haukkuminen ja mollaaminen on vain ja ainoastaan tyhmää ja noloa. Mutta muistetaan, että suurin osa äideistä on porukkaa, jotka arvostavat itseään, lapsiaan, mahdollisia kumppaneitaan ja toisia äitejä ihan sellaisina kuin nämä ovat.

Ei äidit ole mitään ihmeellisiä tappokoneita, joiden primääritehtävä on toisten äitien yläpuolelle nouseminen. Äidit ovat ihan tavallisia ihmisiä kaikkine tunteineen ja skaaloineen. Ihan niin kuin isätkin.

Meille isille vaan tämä kaikki on ehkä vielä vähän ihmeellisempää. Me ollaan vähän yksinkertaisempia.