Pappa-Paksulin tarinoita - Kauhea nandu

Myöhäinen syksy oli kauneimmillaan. Etelä-Suomessakin puiden värit loistivat kirkkaina. Vaahterat kiilsivät sateen jäljiltä hunajankeltaisina. Moniväriset koristepensaat täydensivät leppien, koivujen ja haapojen punaisia ja oransseja sävyjä kävelytien varrella. Pienen mökkirakennuksen terassilla kukkivat vielä myöhäiset perennat. Paksuli kaiveli muististansa ja tunnisti ainakin syysleimun ja sarviorvokin poltetuista saviruukuista.

Iltakävely orastavassa auringonpaisteessa ja erityisesti vaahteran keltaiset lehdet olivat herättäneet jo Paksulin ruokahalun. Muutama tassullinen makeaa hunajaa ja hiukan sulatettua suklaata maistuisi oikein mainiolle.

Kotipihan omenapuut roikkuivat jo lähes tyhjinä. Monikaan omena ei ollut maahan asti päässyt putoamaan. Siitä olivat pitäneet pikkukarhut huolen. Perinteiset piirakat, hillot ja mehut olivat maistuneet yhtä hyvin kuin uudemmatkin herkut kuten smoothiet ja sorbetit. Aika moni omena oli myös suoraan puusta päätynyt vain pienen karvaisen tassun kautta suuhun.

Paksuli hymyili ajatellessaan omenahilloa, joka odotti pakkasessa vaniljajäätelöpurkin vieressä. Se pystyi jo tuntemaan kylmän huurteen tassuissaan ja kuulemaan pikku poksahduksen kannen avautuessa. Samalla avauksella se ottaisin paketillisen pappa-Timon pullia ja laittaisi ne kaikki yhdessä uuniin muutamaksi tunniksi sulamaan. Ennen nukkumaanmenoa olisi pullia ja omenahilloa teen kanssa. Se on karhulle erinomaisen sopiva iltapala. Kuusi tai seitsemän pullaa omenahillolla on vielä aivan sulava määrä pienellekin pehmokarhulle.

Ajatellessaan pullia, teetä, omenahilloa ja ehkäpä muutamaa lusikallista hunajaa valutettuna kevyesti teehen, pullien päälle ja suuhun, Paksuli meinasi kompastua kuistilla odottaviin pikkukarhuihin. Onneksi karhujen luontainen ketteryys vielä vanhallakin iällä auttoi ja Paksuli käänsi kompastumisen sulavaksi pepulleen tömähdykseksi pikkukarhujen väliin.

"Eikös teidän pikkukarhujen pitäisi olla jo nukkumassa tai ainakin iltapesulla?" Paksuli kysyi sekalaiselta pienten nallenkorvien ja -kuonojen kokoelmalta.

"Sinä lupasit kertoa tänään tarinan. Ja me olemme koko iltapäivän odottaneet, että sinä tulet kotiin kertomaan sen." Sanoi pieni tuhkanharmaa karhunpentu, jonka silmät kiilsivät vielä uutuuttaan ilman naarmun naarmua. Kolme muuta pikkuista yhtyi hokemaan ja Paksulin piti rauhoitella joukkiota hetken ajan, ettei tilanne olisi vallan mekkalaksi äitynyt.

"No lupaus on lupaus ja kyllähän tässä vielä hetki auringonvaloakin riittää. Minäpä jatkan tarinoitani Pariisista, unelmien kaupungista. Minähän olen jo kertonut teille Versailles'n palatsista ja Eiffel-tornista. Tänään on vuoros..." Paksuli ei ehtinyt kertoa tarinan aihetta kun oranssi, vähän appelsiinia muistuttava nalle keskeytti "Sinä et ole kertonut Eiffel-tornista meille Pappa-Paksuli." se lausahti hiukan närkästyneenä. "Enkö todella ole? Hassua. No kerronpa teille siitä ensi kerralla. Tänään tarinan aiheena on hirmuinen hirviö nimeltänsä... Nandu" Paksulin dramaattinen tauko virkkeen lopussa sai kuuntelijat välittömästi sopivaan mielentilaan.

"Olimme siis Pariisissa. Paikallinen eläintarha, jonka karhutarjonta oli valitettavan vähäistä oli kuitenkin kevään ensimmäisinä hellepäivinä varsin mukava vierailukohde. Näimme paljon erilaisia pieniä eläimiä ja suurempiakin. Tarhan keskellä valtavan suuren kallionlohkareen päällä kiipeilivät paviaanit, jotka huutelivat omaa varsin siivotonta kieltänsä. Jos ikinä juttelette Paviaanin kanssa muistakaa, että niiden kielenkäyttö ei ole samanlaista kuin meillä karhuilla. Se on vain heidän tapansa." Paksuli neuvoi pikkukarhuja. "Me olemme kaikki eläimet erilaisia, mutta aivan yhtä hyviä. Olisi tylsää, jos kaikki olisivat karhuja. Minun parhaita ystäviäni olivat aikanaan esimerkiksi Läiskis-Leijona, Hirvi ja Herra Hattu Kilpikonna... ja... ketäs muita..." puhe muuttui Pappa-Paksulin tyypilliseksi itselleen muminaksi. Se kesti yleensä hetken ja johtui joko tarinan sivujuonteista tai jostain erikoisesta yksityiskohdasta, jonka Paksuli yhtäkkiä mieleensä muisti.

Paksulin tarinat usein lähtivät rönsyilemään. Tämä johtui itäsuomalaisista sukujuurista, joita se ei itse asiassa omannut, mutta jotka oikeuttivat tarinoiden rönsyilemisen. Näin ainakin Paksulille oli kerrottu. "Noniin... palataanpas itse tarinaan. Eli eläintarhaan. Siellä siis näimme kaikenlaisia eläimiä. Pikkuruisia vikkeliä mangusteja vilistämässä piilosilla. Orankiperhe roikkumassa autonrenkaista reporankoina. Laiskiaisia, jotka liikkuivat niin hitaasti, että niissä kasvoi sammalta ja turkissa eli pieniä hyönteisperheitä. Minä tietysti ihmettelin eläimiä yhdessä Timon ja Liisan kanssa, pieni ja pörröinen karhu kun olin silloin ja paljon niistä asioista oli minullekin ensimmäistä kertaa silmien edessä".

"Koska se hirviöpanda tulee?!" kiljaisi valkoinen pieni jääkarhunalle. Se ei meinannut pysyä häntänsä päällä jännityksestä. "Ei se ollut hirviöpanda höhlä! Vaan hirviönandu." vastasi sen kaksoisveli, joka joutui istumaan omien etukäpäliensä päällä, jottei olisi jatkuvasti pyörinyt ympyrää.

"Aivan kohta" rauhoitteli Pappa-Paksuli. "Mutta jotta pääsemme sinne asti tarinassa, meidän pitää ensin mennä metsäiselle polulle. Polun varrella eleli kapybaroja, jotka ovat maailman suurimpia jyrsijöitä. Ne ovat Jättinalleakin isompia. Me katselimme niitä ja ihastelimme suurta aitausta, jossa ne saivat viettää aikaansa. Emme kuitenkaan huomanneet, että aitaus oli itse asiassa monta aitausta. Ja yhdessä näistä avoimista aitauksista asui erilaisia lintuja. Pieniä nokikanoja ja pyitä, mutta niiden lisäksi myös nanduja. Nandut ovat valtavia lentokyvyttömiä lintuja. Lentokyvytön tarkoittaa sitä, ettei lintu osaa lentää, vaikka sillä on siivet."

"Niinkuin Timo Taapertaja Jr!" tiesi eräs pienistä. "Aivan niin. Aivan kuten Timo Taapertaja jr. ja häntä vanhempi Timo Taapertajakin. Te ette koskaan häntä tavanneet, koska siitä on jo niin kauan aikaa, kun hän kanssamme asusteli. Minunkin kanssani hän eli samassa talossa vain muutaman vuoden. Sitten hän lähti monien muiden pehmopingviinien kanssa johonkin lähemmäs etelänapaa". Paksulin kasvoilla käväisi hienoinen häivähdys haikeutta, kun hän muisteli kaikkia pehmoeläimiä, joiden kanssa elämäänsä oli viettänyt. Sitten hän käänsi katseensa taas malttamattomaan nallejoukkoon ympärillänsä. 

"Mutta palataksemme taas takaisin tarinaan. Nandut siis ovat suuria, kahdella valtavalla potkujalalla varustettuja, hiukan lohikäärmeen ja peikon sekoitusta muistuttavia kammotuksia. Niiden perusolemus ja mielentila on aina vihainen ja niiden herkkua on kaikki mitä ihmisillä on käsissään. Oli se sitten jäätelötötterö, pulla... tai jotain aivan muuta..." Paksulin kuulijat ihan tärisivät jännityksestä, pieniä kun vielä olivat ja miettivät kuinka lujaa pitäisi juosta karkuun, jos Nandun joskus metsäpolulla kohtaisi.

"Tällä kertaa se jotain muuta olin minä. Timo piti minua kädessänsä ja olin siinä aidan paremmalla puolella, kun yhtäkkiä vieressä ollut Nandu työnsi päänsä salamannopeasti aidanraosta ja nappasi kiinni jalastani. Onneksi Timolla sattui olemaan tiukka ote, koska muuten olisin kadonnut sen kammotuksen pitkään kiemuraiseen kitaan nopeammin kuin suklaapala omaani jälkiruokateen kera. Alkoi valtaisa Paksulinvetokilpailu Timon ja nandun välillä. Se kesti kellolla mitattuna vain muutamia sekunnin osia, mutta pienelle karhulle, jonka turkki oli vielä kiiltävä ja pörheä se oli todella pitkä aika. Minä olin vasta muutamaa hetkeä aiemmin muuttanut näille kahdelle asumaan ja nyt minua jo oltiin pelastamassa lohikäärmepeikkolinnun kidasta. Jos olisin tiennyt, että tämä ei seikkailuistani tulisi olemaan lähimainkaan jännittävin elämässäni, olisin varmaan pyörtynyt siihen paikkaan." Tässä kohtaa Paksuli piti hiukan taukoa, jotta kaikki pienet karhut saivat varmasti vedettyä taas henkeä.

"Onneksi, kuten voitte varmasti huomata siitä, että tässä minä istun, Timo voitti tuon Paksulinvetokilpailun. Silloin menetin ensimmäiset kimaltavat ja pitkät karvat turkistani. Jalkani ei vielä kyllä ollut lainkaan yhtä rähjäinen kuin se on nyt, mutta oli se kovin erilainen kuin muut osat minusta. Ainakin paljon linnunkuolaisempi. Hävinnyt nandu luikerteli kaulansa aidankolosta takaisin omalle puolelleen ja päästeli vielä vihaisia rääkäisyjä peräämme". Paksuli lopetti kertomuksen ja hieroi vähän vasemman tassunsa etupuolta, jossa vieläkin vuosikymmenten jälkeen tuntui välillä märältä, aivan kuin joku olisi kuolannut siihen.

Yksi pieni karhu, ruskea ja pörröinen, vähän Paksulia itseään muuten kuin väriltänsä nuorempana muistuttanut ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. "Miksi sinä et Pappa-Paksuli vain potkinut sitä nandua munille? Se toimii aina, kuulin kun itse sanoit niin". Paksuli hymyili leveästi ennen kuin vastasi "On totta, että nuoruudessani ja toki vieläkin olin melkoinen munapotkija. Se on hyvin tehokas toimenpide, jos halutaan saada viesti perille. Silloin olin kuitenkin vielä hyvin pieni karhu, joka ei tiennyt sellaisista asioista mitään. Eikä munapotkuja koskaan saa käyttää kuin tarvittaessa. Toki silloin tarvetta olisi ollut, jos olisin vain osannut jo sellaiset liikkeet kuin tuplamunapotkut tai syöksymunapotkut. Mutta niin kuin sanoin, olin vain pieni puhdasturkkinen karhu, joka ei vielä tiennyt miten paljon karhunelämää munapotkutekniikat helpottavat. Uskokaa pois, jos nyt sen nandun tapaisin olisi sillä aikamoinen kiire pakoon itsellään".

Kaikki pikkukarhut nauroivat Pappa-Paksulin munapotkujutuille. Ehkä se oli asia itsessään, joka oli niin hauska tai ajatus Pappa-Paksulista kävelykeppinsä kanssa jahtaamassa nandulintua eläintarhassa.

"Nyt teidän veitikoiden on kuitenkin aika lähteä koteihinne iltateelle. Muuten ette varmasti ehdi saada tarpeeksi hunajaa ennen nukkumaanmenoa. Ja kuten varmasti tiedätte on hunaja karhun mahanpyöreyden kannalta aivan ehdottoman tärkeää. Makea hunaja ja pullea vatsa, ne ovat hyvän karhunpäivän merkit".

Pennut halasivat tai vilkuttivat Paksulille hyvästiksi ennen kuin lähtivät kukin koteihinsa. Paksuli itse tallusteli sisään ja avasi pakastimen. Sieltä se nappasi paketin omenahilloa ja pussillisen pullia. Aivan niin kuin se oli suunnitellutkin. Laitettuaan ne uuniin lämpenemään se istahti nojatuoliin ja istuskeli hetken aikaa aivan hiljaa.

"Voi mitä seikkailuja" se tokaisi hiljaa itselleen. "Voi mitä seikkailuja ja mitä tyyppejä", mutta sekään ei vielä kuulostanut oikealta. Hetken tuumailtuaan Paksuli kokeili vielä "Voi mitä seikkailuja ja mitä tyyppejä ja mitä herkkuja". Se kuulosti juuri oikealta. Se kuulosti juuri siltä miltä pitikin.