Tämän päivän blogiteksti on minua huomattavasti taitavamman kirjoittajan kynästä. Koulut alkoivat tänään valtavalla määrällä pieniä ihmisiä. Osalla ensimmäistä kertaa ja monilla myös jopa viimeistä. Näiden kaikkien pienten ja isompien oppilaiden hyväksi työskentelee valtava määrä aivan mahtavaa porukkaa. Tämä mahtava porukka on kuitenkin myös ihmisiä. Muistakaa se opekollegat, vanhemmat ja heidän lähipiiriinsä kuuluvat.
Sain luvan kopioida tekstin tänne blogiin, koska se on oikeasti tärkeä asia. Joten tässäpä ihan fantastinen teksti todella fantastiselta kollegalta tärkestä asiasta.
"Tiedote. Kollegoille. Ensisijaisesti uransa alkutaipaleella oleville.
Opettaminen ja kasvattaminen ovat ihan äärimmäisen upeita juttuja! Ja tärkeitä. Aivan todella tärkeitä. Ehkä tärkeimpiä koko maailmassa. Mutta vaikka kuinka järjettömän tärkeitä ne ovatkin, niin vielä tärkeämpää on oma jaksaminen. Ja oma elämä. Ai mikäkö? Siis se, jota olet elänyt viimeiset viikot tai kuukaudet. Kesäkuusta elokuun alkuun. Tai juhannuksesta heinäkuun loppuun. Tai ainakin pari viikkoa siinä univelkojen kuittaamisen välissä. Silloin kun et nähnyt unia töistä eli koulusta. Toivottavasti semmoisia päiviä mahtui kesälomaasi. Tai siis kesäkeskeytykseesi. Eihän se virallisesti mikään loma ole, vaikka kateelliset niin luulevatkin.
Tietämättömät nälvivät, että opettajantyö on kevyttä puolipäivätyötä pitkillä lomilla ja kakkukahvintäyteisellä opehuonehengailulla varustettuna. Laulua ja leikkiä ja välkkävalvontoja auringonpaisteen ja hippaleikkien siivittämänä. Kukaan alalle hakenut, alalla työskentelevä tai todennäköisesti edes minun facebook-päivityksiäni viime vuosina lukenut ei sorru tuommoisiin harhakäsityksiin. Tiedämme hyvin, kuinka raskasta ja uuvuttavaa tämä työ pahimmillaan voi olla. Vaikka parhaimmillaan se onkin aivan upeaa ja mahtavaa ja ihanaa ja palkitsevaa.
Vaikka minäkin tiesin tämän kaiken - kolikon kummankin puolen - jouduin silti kohtaamaan oman rajallisuuteni. Sairastuin työuupumukseen viime talvena, ja se sairaus uhkasi viedä koko elämästäni värit. Ensin en meinannut saada nukuttua, ja kun viimein sain (lääkärin avulla) unen päästä kiinni, en meinannut päästä takaisin hereille. Nukuin 12-16-tuntisia yöunia käytännössä kaksi kuukautta putkeen - keskellä talvea. Sinä aikana en - luojan kiitos - joutunut olemaan kasvatusvastuussa, vaan sain sairastaa kotona. Kävin kerran päivässä kävelyllä. Ensin korttelin ympäri, ja siitä hissuksiin pidemmälle puistoon. Muuhun minulla ei riittänyt voimia. Jälkikäteen muisteltuna koko ajatus tuntuu absurdilta, suorastaan naurettavalta. Mutta silloin se oli minun todellisuuttani.
Mistäkö kaikki alkoi? Toissasyksynä olin tehnyt alle kaksi kuukautta töitä, kun minusta tuntui, että paitsi kaikki keinoni, myös kaikki voimani olivat käytetty loppuun. Tarvitsin unta, ja sanoin siitä esimiehelleni. Hän lupasi, että saisin ottaa syysloman kylkeen kaksi päivää palkatonta. Johan siinä saisi pahimpia univelkoja kuitattua. Vuotta myöhemmin, viime syksynä, olin tilanteessa, jossa en jaksanut tehdä työpäivän ulkopuolella muuta kuin nukkua. Jos minulla ei ollut viikonlopulle sovittua "pakollista" ohjelmaa, en noussut sängystä koko päivänä. Töihin meno tuntui raskaalta mutta tärkeältä. Työkaverit olivat parhaita mahdollisia, mutta moni muu asia töissä tuntui imevän mehut. En halunnut näyttää väsymystäni päällepäin, koska uskoin, että piristyisin, jos vain päättäisin niin. Se kai kuuluu osaksi luonnettani. Alakuloa lisäsi tuolloin flunssa, joka ei ottanut talttuakseen. Liikunnan puute ja väsymyksen määrä ajoivat minut lopulta henkiseen romahdukseen joululoman kynnyksellä, jolloin myönsin itsekin olevani masentunut. Jouluna onnistuin vielä ajamaan ikävän auto-onnettomuuden, joka vahvisti itselleni tunteen, että nyt en ole aivan kunnossa. Odotin ambulansseja päällimmäisenä toiveenani päästä viimein lepäämään. Säikähdykseksi jäi, selvisimme mustelmilla.
Flunssa sen sijaan jatkui kolme kuukautta, ja lääkäri sanoi, ettei flunssani parane niin kauan kuin masennus jyllää päällä. Masennus ei parane ilman liikuntaa ja liikunta tuntui raskaalta, kun ikuisuusflunssa oli vienyt voimani. Noidankehä oli valmis.
Joululoman jälkeen en kyennyt nousemaan autoon enkä sitä myöden päässyt töihin. Itkin, etten pysty tekemään töitä mutta stressasin etten voi olla sieltä poissakaan. "Oppilaat eivät pärjää ilman minua" ja mitä näitä naurettavuuksia ammattikunnallemme onkaan iskostettu päähän. Pah. Onneksi ystäväni "Anna" tajusi sanoa avainsanat: "Sairastatko nyt vai kesälomalla? Onko ne oppilaat sulle niin tärkeitä, että jätät mieluummin kaikki kesän festarit väliin?!" Onneksi uskoin. Sairasloma kesti lopulta yhtä kauan kuin opettajien paljon parjattu "pitkä" kesäloma - sillä erotuksella, että sairasloma oli jo lukuvuoden puolivälissä. Aika meni nopeasti nukkuessa. En halua edes kuvitella, kuinka kauan se olisi kestänyt, jos olisin "taistellut kevään loppuun asti". Eikä sairaslomakaan aivan lomailusta mennyt. Flunssat ja luunmurtumat paranevat itsellään, mutta oman pään kanssa taistelu on täyttä työtä.
Yhdessä vuodessa koulun positiivisimmaksi opettajaksi palkittu ilopilleri makasi raatona sängyssään. "Oma vika", you may think. "Olosuhteiden pakosta", I may say. Niin tai näin, mutta säästöjä tuosta(kaan) tapauksesta ei tullut kunnalle sen enempää kuin valtiollekaan. Vaikka henkilöstöresursseista ilmeisesti oli alunperin tarkoitus säästää.. Eikä Kela korvannut penniäkään. "Työuupumus ei ole työkykyä heikentävä sairaus", he sanoivat. Ilmeisesti heidän mielestään kasvatustyö ei ole niin vaativaa, että siihen tarvitsisi juurikaan voimia.
Miksikö avaudun tästä aiheesta teille? Ei, en missään nimessä sen vuoksi, että kerjäisin hyväksyntää tai säälipisteitä keneltäkään. En myöskään sen vuoksi, että haluaisin kuulla maksettuja tsemppikommentteja siitä, kuinka hienosti olen sairaudestani toipunut. Enkä edes siksi, että voisimme yhdessä inhota byrokraattista kitupiikki-Kelaa ja rahan perässä kuolaavaa yhteiskuntaamme. Vaan tasan sen vuoksi, että tahdon nostaa esiin tämän ammattikuntamme ongelman, josta liian moni kärsii, mutta josta liian vähän puhutaan. Toivon, että tämä aihe ei olisi enää ammattikuntamme tabu. Minulle se ei ainakaan ole.
Nyt kun tällä viikolla käynnistätte oppilaiden kanssa uuden lukuvuoden ja aloitatte jälleen vuoden kestävän kasvatusurakan, muistakaa olla itsellenne armollisia! Muistakaa pyytää apua. Muistakaa vaatia työnohjausta. Muistakaa puolustaa oikeuksianne. Muistakaa kysyä, kyseenalaistaa ja kieltäytyä. Muistakaa puhua tuntemuksistanne työtä ja työntekoa kohtaan. Yrittäkää olla stressaamatta. Ja ennen kaikkea: vaalikaa omaa aikaa, vaikka työ olisi kuinka ihanaa ja tärkeää! Työuupumus tuli minullekin puun takaa, vaikka kokeneemmat kollegat osasivat sen todennäköisesti jo aavistaa. Toisaalta itseni tuntien tämäkin kuoppa oli koluttava omien kantapäideni kautta. Mutta olisi ihan hirveän hienoa, jos aivan kaikkien ei tarvitsisi koluta samaa monttua.
Tiedän, etten ole ensimmäinen enkä ainoa opettaja, joka on työuransa alussa sairastunut työuupumukseen. Valitettavasti tiedän, etten tule myöskään olemaan viimeinen. Ja vaikka kaikki kokemukset jollain tapaa rikastuttavat elämää, niin työuupumus ei kuitenkaan lukeudu varsinaisesti tavoiteltaviin kokemuksiin.
Se ei ole "lyhyiden työpäivien", "pitkien lomien" eikä edes päätähuimaavan 2100€ kuukausipalkan arvoista.
Elämä sen sijaan on. Ja elämästä on hirvittävän paljon helpompi nauttia, kun ei joudu makaamaan muumioksi kääriytyneenä sängyn pohjalla. Siispä toivon, että vaikka kohdallenne osuisi kuinka haastava paketti, pidätte huolta omasta jaksamisestanne! Itsehän pidän nyt kasvatuksesta välivuoden. Omasta ideastani ja lääkärin kannustamana. En voisi olla helpottuneempi todetessani, että tänä vuonna en joudu kantamaan taakkaa kenenkään ihmistaimen varttumisesta. Ja huomenna saan nukkua pitkään."
Tänä vuonna perustan elämän. Sellaisen, joka jatkuu myös kesäloman päättymisen jälkeen."
Sain luvan kopioida tekstin tänne blogiin, koska se on oikeasti tärkeä asia. Joten tässäpä ihan fantastinen teksti todella fantastiselta kollegalta tärkestä asiasta.
"Tiedote. Kollegoille. Ensisijaisesti uransa alkutaipaleella oleville.
Opettaminen ja kasvattaminen ovat ihan äärimmäisen upeita juttuja! Ja tärkeitä. Aivan todella tärkeitä. Ehkä tärkeimpiä koko maailmassa. Mutta vaikka kuinka järjettömän tärkeitä ne ovatkin, niin vielä tärkeämpää on oma jaksaminen. Ja oma elämä. Ai mikäkö? Siis se, jota olet elänyt viimeiset viikot tai kuukaudet. Kesäkuusta elokuun alkuun. Tai juhannuksesta heinäkuun loppuun. Tai ainakin pari viikkoa siinä univelkojen kuittaamisen välissä. Silloin kun et nähnyt unia töistä eli koulusta. Toivottavasti semmoisia päiviä mahtui kesälomaasi. Tai siis kesäkeskeytykseesi. Eihän se virallisesti mikään loma ole, vaikka kateelliset niin luulevatkin.
Tietämättömät nälvivät, että opettajantyö on kevyttä puolipäivätyötä pitkillä lomilla ja kakkukahvintäyteisellä opehuonehengailulla varustettuna. Laulua ja leikkiä ja välkkävalvontoja auringonpaisteen ja hippaleikkien siivittämänä. Kukaan alalle hakenut, alalla työskentelevä tai todennäköisesti edes minun facebook-päivityksiäni viime vuosina lukenut ei sorru tuommoisiin harhakäsityksiin. Tiedämme hyvin, kuinka raskasta ja uuvuttavaa tämä työ pahimmillaan voi olla. Vaikka parhaimmillaan se onkin aivan upeaa ja mahtavaa ja ihanaa ja palkitsevaa.
Vaikka minäkin tiesin tämän kaiken - kolikon kummankin puolen - jouduin silti kohtaamaan oman rajallisuuteni. Sairastuin työuupumukseen viime talvena, ja se sairaus uhkasi viedä koko elämästäni värit. Ensin en meinannut saada nukuttua, ja kun viimein sain (lääkärin avulla) unen päästä kiinni, en meinannut päästä takaisin hereille. Nukuin 12-16-tuntisia yöunia käytännössä kaksi kuukautta putkeen - keskellä talvea. Sinä aikana en - luojan kiitos - joutunut olemaan kasvatusvastuussa, vaan sain sairastaa kotona. Kävin kerran päivässä kävelyllä. Ensin korttelin ympäri, ja siitä hissuksiin pidemmälle puistoon. Muuhun minulla ei riittänyt voimia. Jälkikäteen muisteltuna koko ajatus tuntuu absurdilta, suorastaan naurettavalta. Mutta silloin se oli minun todellisuuttani.
Mistäkö kaikki alkoi? Toissasyksynä olin tehnyt alle kaksi kuukautta töitä, kun minusta tuntui, että paitsi kaikki keinoni, myös kaikki voimani olivat käytetty loppuun. Tarvitsin unta, ja sanoin siitä esimiehelleni. Hän lupasi, että saisin ottaa syysloman kylkeen kaksi päivää palkatonta. Johan siinä saisi pahimpia univelkoja kuitattua. Vuotta myöhemmin, viime syksynä, olin tilanteessa, jossa en jaksanut tehdä työpäivän ulkopuolella muuta kuin nukkua. Jos minulla ei ollut viikonlopulle sovittua "pakollista" ohjelmaa, en noussut sängystä koko päivänä. Töihin meno tuntui raskaalta mutta tärkeältä. Työkaverit olivat parhaita mahdollisia, mutta moni muu asia töissä tuntui imevän mehut. En halunnut näyttää väsymystäni päällepäin, koska uskoin, että piristyisin, jos vain päättäisin niin. Se kai kuuluu osaksi luonnettani. Alakuloa lisäsi tuolloin flunssa, joka ei ottanut talttuakseen. Liikunnan puute ja väsymyksen määrä ajoivat minut lopulta henkiseen romahdukseen joululoman kynnyksellä, jolloin myönsin itsekin olevani masentunut. Jouluna onnistuin vielä ajamaan ikävän auto-onnettomuuden, joka vahvisti itselleni tunteen, että nyt en ole aivan kunnossa. Odotin ambulansseja päällimmäisenä toiveenani päästä viimein lepäämään. Säikähdykseksi jäi, selvisimme mustelmilla.
Flunssa sen sijaan jatkui kolme kuukautta, ja lääkäri sanoi, ettei flunssani parane niin kauan kuin masennus jyllää päällä. Masennus ei parane ilman liikuntaa ja liikunta tuntui raskaalta, kun ikuisuusflunssa oli vienyt voimani. Noidankehä oli valmis.
Joululoman jälkeen en kyennyt nousemaan autoon enkä sitä myöden päässyt töihin. Itkin, etten pysty tekemään töitä mutta stressasin etten voi olla sieltä poissakaan. "Oppilaat eivät pärjää ilman minua" ja mitä näitä naurettavuuksia ammattikunnallemme onkaan iskostettu päähän. Pah. Onneksi ystäväni "Anna" tajusi sanoa avainsanat: "Sairastatko nyt vai kesälomalla? Onko ne oppilaat sulle niin tärkeitä, että jätät mieluummin kaikki kesän festarit väliin?!" Onneksi uskoin. Sairasloma kesti lopulta yhtä kauan kuin opettajien paljon parjattu "pitkä" kesäloma - sillä erotuksella, että sairasloma oli jo lukuvuoden puolivälissä. Aika meni nopeasti nukkuessa. En halua edes kuvitella, kuinka kauan se olisi kestänyt, jos olisin "taistellut kevään loppuun asti". Eikä sairaslomakaan aivan lomailusta mennyt. Flunssat ja luunmurtumat paranevat itsellään, mutta oman pään kanssa taistelu on täyttä työtä.
Yhdessä vuodessa koulun positiivisimmaksi opettajaksi palkittu ilopilleri makasi raatona sängyssään. "Oma vika", you may think. "Olosuhteiden pakosta", I may say. Niin tai näin, mutta säästöjä tuosta(kaan) tapauksesta ei tullut kunnalle sen enempää kuin valtiollekaan. Vaikka henkilöstöresursseista ilmeisesti oli alunperin tarkoitus säästää.. Eikä Kela korvannut penniäkään. "Työuupumus ei ole työkykyä heikentävä sairaus", he sanoivat. Ilmeisesti heidän mielestään kasvatustyö ei ole niin vaativaa, että siihen tarvitsisi juurikaan voimia.
Miksikö avaudun tästä aiheesta teille? Ei, en missään nimessä sen vuoksi, että kerjäisin hyväksyntää tai säälipisteitä keneltäkään. En myöskään sen vuoksi, että haluaisin kuulla maksettuja tsemppikommentteja siitä, kuinka hienosti olen sairaudestani toipunut. Enkä edes siksi, että voisimme yhdessä inhota byrokraattista kitupiikki-Kelaa ja rahan perässä kuolaavaa yhteiskuntaamme. Vaan tasan sen vuoksi, että tahdon nostaa esiin tämän ammattikuntamme ongelman, josta liian moni kärsii, mutta josta liian vähän puhutaan. Toivon, että tämä aihe ei olisi enää ammattikuntamme tabu. Minulle se ei ainakaan ole.
Nyt kun tällä viikolla käynnistätte oppilaiden kanssa uuden lukuvuoden ja aloitatte jälleen vuoden kestävän kasvatusurakan, muistakaa olla itsellenne armollisia! Muistakaa pyytää apua. Muistakaa vaatia työnohjausta. Muistakaa puolustaa oikeuksianne. Muistakaa kysyä, kyseenalaistaa ja kieltäytyä. Muistakaa puhua tuntemuksistanne työtä ja työntekoa kohtaan. Yrittäkää olla stressaamatta. Ja ennen kaikkea: vaalikaa omaa aikaa, vaikka työ olisi kuinka ihanaa ja tärkeää! Työuupumus tuli minullekin puun takaa, vaikka kokeneemmat kollegat osasivat sen todennäköisesti jo aavistaa. Toisaalta itseni tuntien tämäkin kuoppa oli koluttava omien kantapäideni kautta. Mutta olisi ihan hirveän hienoa, jos aivan kaikkien ei tarvitsisi koluta samaa monttua.
Tiedän, etten ole ensimmäinen enkä ainoa opettaja, joka on työuransa alussa sairastunut työuupumukseen. Valitettavasti tiedän, etten tule myöskään olemaan viimeinen. Ja vaikka kaikki kokemukset jollain tapaa rikastuttavat elämää, niin työuupumus ei kuitenkaan lukeudu varsinaisesti tavoiteltaviin kokemuksiin.
Se ei ole "lyhyiden työpäivien", "pitkien lomien" eikä edes päätähuimaavan 2100€ kuukausipalkan arvoista.
Elämä sen sijaan on. Ja elämästä on hirvittävän paljon helpompi nauttia, kun ei joudu makaamaan muumioksi kääriytyneenä sängyn pohjalla. Siispä toivon, että vaikka kohdallenne osuisi kuinka haastava paketti, pidätte huolta omasta jaksamisestanne! Itsehän pidän nyt kasvatuksesta välivuoden. Omasta ideastani ja lääkärin kannustamana. En voisi olla helpottuneempi todetessani, että tänä vuonna en joudu kantamaan taakkaa kenenkään ihmistaimen varttumisesta. Ja huomenna saan nukkua pitkään."
Tänä vuonna perustan elämän. Sellaisen, joka jatkuu myös kesäloman päättymisen jälkeen."
0 comments:
Lähetä kommentti