Pappa-Paksuli istahti vanhalle painekyllästetylle laudalle, joka narahti hiljaa pienen karhun painon alla. Terassi oli rakennettu vuosikymmeniä sitten, mutta aika ei ollut voittanut nikkarimestarin käsityötä. Auringon haalistamat laudat ja sieltä täältä loistavat ruosteenruskeat naulankannat kuopissaan kertoivat vuosien kulusta silti vähemmän kuin Paksulin kulunut ja paikattu harmaa turkki.
Pienet karhut kerääntyivät Pappa-Paksulin ympärille. Nappisilmät yhä uutuuttaan kiiltävinä ja turkit pehmoisina kuin vastavalmistettuina. Osa istui loppukesän pitkäksi kasvaneella, pehmeällä ruoholla ja toiset Paksulin vieressä terassin reunalla. Olipa yksi vilkas karhunpoikanen kiivennyt pihamaan omenapuuhun ja sieltä kellanvihreiden lehtien välistä kuunteli herkeämättä, toisessa tassussa kesän ensimmäinen punaposkinen kypsä omena, joka puusta oli kovan etsinnän jälkeen löytynyt.
Pappa-Paksuli tai ihan vaan pelkkä Paksuli, kuten hänen ystävänsä häntä yhä kutsuivat, nojasi molemmat tassunsa matalaan ryhmysauvaansa ja katseli hetken iltapäivän kirkasta taivaanrantaa. Hän huokasi tuskin kuuluvasti ja hymyili sitten leveästi tikatulla suullaan pienille karhunpennuille.
"Minkä tarinan te tahtoisitte kuulla?" Paksuli kysyi pennuilta, jotka tuskin malttoivat pysyä pienillä karvaisilla takapuolillaan maassa.
"Kerro meille jostain ulkomaan matkastasi!" Huusi pieni vitivalkoinen jääkarhunalle, jonka tassuissa oli kauniit kirjaillut kynnet ja jonka reppua koristi vaniljajäätelötuutti.
"Ei kun kerro meille karhujen kisoista!" Huusi toinen, väriltänsä kirjavanruskea teddykarhu, joka yritti irrottaa irtonaisia ruohonkorsia takapuolestaan.
"Kerro Karhuparlamentista!" Kuului omenapuusta.
Paksuli kuunteli pentujen huutelua ja nosti lopulta toisen kätensä ilmaan. Kuin taikaiskusta hiljenivät pienokaiset ja Paksuli hymyili taas lempeästi laskien päänsä molempien tassujen varaan sauvan päälle.
"Kerron teille pienen tarinan eräästä upeasta paikasta, kun olin ihan ensimmäistä kertaa ulkomailla." Hän aloitti, asetellen jokaisen sanan hiljaa ja varovasti, aivan kuin ne olisivat kallisarvoisia lasiveistoksia. "Se tapahtui kauan kauan sitten. Olen varmasti kertonut teille Timosta ja Liisasta. Tämä tapahtui silloin kun he olivat vielä aivan nuoria. Eivät edes kolmeakymmentä vuotta."
Jokainen pieni korva, ruskeasta punaiseen, nurmikolla, terassilla ja puussa oli täysin keskittynyt tarinaan. Ja niin Paksuli jatkoi.
"Minä olin tullut asumaan Liisan ja Timon luo aivan vähän tuota ennen. Jos muistatte niin minä tulin heille asumaan Englannista, josta Timo minut osti. Valmistuspaikkaani minä en juurikaan muista, mutta heti kun heidät tapasin niin tiesin, että tästä minulle tulisi hyvä koti." Paksuli mietiskeli mielessään hetken, aivan kuin pyöritellen asioita ympäri ja taas toisin päin. Sitten hän palasi kertomukseen.
"Niin siinä sitten kävi, että keväällä kun minä olin tullut asumaan Timolle ja Liisalle niin syksyllä jo lähdimme ensimmäiselle matkallemme. Timo ja Liisa eivät olleet koskaan käyneet edes yhdessä ulkomailla. Niinpä oli hyvä, että minä olin mukana lieventämässä sitä jännitystä, joka usein sellaisilla ihmisillä, jotka vasta tutustuvat toisiinsa on." Vieno virnistys Paksulin kasvoilla kertoi, että hän oli selvästi ylpeä roolistaan rakkauskarhuna.
"Matka Pariisiin Ranskaan, joka oli kohteemme meni oikein hyvin. Timoa tosin hiukan pelotti lentäminen, joten minä olin hänen tukenaan. Hän saattoi puristaa minua, jos oikein kovasti säikähti jotain lentokoneen noustessa tai laskiessa." Kun Paksuli puhui tästä, saattoi tarkkasilmäinen karhu nähdä hänen hieman takkuisten olkapäidensä heiluvan ylösalas, aivan kuin hihittäessä.
"Tämä tarina ei kuitenkaan liity lentämiseen vaan siihen kun kävimme Versaillesin palatsissa. Se oli valtava edesmenneen Ranskan kuninkaan Louis XIV:n palatsi. Siellä oli valtavan upeita veistoksia, puutarhoja ja koko palatsi näytti siltä, kuin se olisi verhottu kullalla." Jos muoviset silmät olisivat voineet olla yhtään suurempia, olisivat ne varmasti olleet sitä, kun pienet karhut kuuntelivat Paksulin kuvailua palatsista.
"Valtavat suihkulähteet ruiskuttivat vettä illan kajossa. Erilaiset soihdut, valot ja peilit heijastivat varjoja ja heijastuksia joka puolelle. Eräässä puutarhan kolkassa oli valtava lampi, jossa pronssinen laiva hajosi kahtia pienen tykin laukausten voimasta, ja upposi jylinän vaimetessa pinnan alle. Se oli kuninkaan itsensä suunnittelema kone, jolla hän saattoi katsella keinotekoista meritaistelua. Sillä aivan pian sen jälkeen kun laiva oli uponnut, nousi se taas ylös, yhdistyi yhdeksi palaksi ja aloitti näytelmän alusta." Paksuli keskeytti hetkeksi tarinan, heilautti kättään ylöspäin kohti taivasta ja julisti juhlallisesti. "Kuninkaan puutarha oli aikansa mestariteos. Ja sitä se oli vielä monta sataa vuotta myöhemmin kun me kävimme siellä."
Pienet karhut eivät voineet kuvitellakaan tuollaista puutarhaa, mutta jokainen niistä halusi ehdottomasti kuulla lisää.
"Toisessa osassa taas oli tanssivia rakennettuja vesiputouksia, joissa pisarat, pienet virrat ja isommat purot yhdistyivät ja erkanivat aivan kuin musiikin tahdissa. Niiden yllä leijaili valtava pilvi saippuakuplia, jotka nousivat vesiputousten yllä olevista altaista. Astelin itsekin muutaman polkka- ja humppa-askeleen veden seassa, ennen kuin Timo nappasi minut takaisin repun kiinnikkeisiin. Timo ja Liisa nähkääs aina silloin tällöin olivat hiukan huolissaan minun hupsutteluistani."
"Miksi Timo ja Liisa ei itse tanssinut?" Kysyi eräs kirkkaankeltainen pörheä nallenpoikanen, joka nopeasti katsottuna muistutti hiukan enemmän kanarialintua, kuin karhua.
"Kyllä he tanssivatkin, mutta vain hyvin varovasti. Ihmiset katsokaas ovat sellaisia, että he eivät väkijoukossa aina kehtaa tehdä kaikkea sitä mitä haluaisivat. Meidän pitää aina muistaa, että me karhut ja ihmiset olemme monella tavalla kovin erilaisia." Paksuli vastasi ennen kuin jatkoi tarinaa.
"Kolmas puutarhan bosketti... Bosketti siis tarkoittaa sellaista puutarhan osaa, jossa kasvit on istutettu aivan tarkkaan järjestykseen. Näitä bosketteja Versaillessa oli ainakin kaksikymmentä, ehkä enemmänkin..." Paksulin ääni hiljeni epäselväksi muminaksi. "Mihinkäs minä jäinkään. Bosketteja... puutarhoja... Niin siis kolmas bosketti, josta kerron oli sellainen, jossa luonnonkallioon oli louhittu kaunis luolan ja temppelin yhdistelmä. Siellä Apollojumala juhli ystäviensä kanssa, veistettynä marmorista hohtavan valkeana luolan suulla. Apollo on kreikkalainen jumalperheen runouden ja musiikin jumala ja siksi myös tietysti Uppiksen suosikkijumala kreikkalaisessa tarustossa."
"Se puutarha kuulostaa aika erikoiselta minun mielestäni. Oliko siellä edes hedelmäpuita?" Huusi pieni ääni puun latvustosta, ennen kuin puraisi tassussaan olevaa omenaa.
"Hedelmäpuitako? Siellä oli niin paljon hedelmä- ja erityisesti appelsiinipuita, että jos ne kaikki appelsiinit nyt tuotaisiin tuohon pihalle niin pino ulottuisi ainakin seitsemän kertaa niin korkealle kuin talon katto." Paksuli naurahti. "Ja se mehu, jota niistä saatiin oli niin makeaa ja raikasta, että olisi kelvannut itsellensä Apollojumalallekin, joka oli myös auringon ja hedelmien jumala."
"Illan loppuessa oli puutarhan keskellä valtavan tekojärven luona, jonka kuningas rakennutti pystyäkseen purjehtimaan vapaa-ajallaan joutumatta menemään rannikolle, koko taivaan täyttävä ilotulitus. Sitä säestivät erilaiset musiikin mukaan tanssivat tulenliekit järveltä lähtevän tien vierellä kulkevista soihturivistöistä. Siellä me katselimme Liisan ja Timon kanssa ilotulitusta ja mietimme, että aikamoinen palatsi. Aikamoinen palatsi se olikin."
"Onko tuo palatsi sitten yhä olemassa?" Kysyi pieni valkoinen jääkarhu?
"Se taitaa olla mielikuvitusta koko paikka puutarhoineen kaikkineen" vastasi keltainen kanarianalle ennen kuin kukaan muu ehti avata suutaan.
"Minun tarinani eivät koskaan ole mielikuvitusta. Ne ovat täyttä totta. Joka ikinen sana on faktaa. Fakta tarkoittaa totta. Minä olen oppinut melkein kaikki pitkät sanani Votelta ja Uppikselta ja he jos ketkä tietävät mitä pitkät sanat tarkoittavat." Paksuli murahti ystävällisesti. "Nyt teidän on kuitenkin aika lähteä syömään ja minun on aika mennä ottamaan iltapäivätorkut. Me vanhat nallet emme nimittäin saa unohtaa iltapäivätorkkuja, sillä muuten saatamme olla aivan liian väsyneitä iltatorkkuja varten." Hän nousi pystyyn ja venytteli tassujansa korkealle ilmaan, niin että rikkinäinen kainalonsauma päästi hiukan auringonvaloa läpi terassin lankuille.
Pienet karhut lähtivät nopeasti juosten tai hitaasti karhunkävellen kuka mihinkäkin suuntaan kohti kolojansa, talojansa tai missä ikinä asuivatkaan ja Paksuli kääntyi ympäri mennäkseen sisälle. Ennen kuin hän ehti ovelle asti, tarttui pieni nallentassu hellästi hänen jalkaansa. Paksuli kääntyi ympäri katsoakseen kuka pienistä oli jäänyt paikalle. Se oli karhunpoikanen puusta pieni pala omenaa vielä suun vieressä roikkumassa ompeleesta. "Minun mielestäni teidän omenat kelpaisivat vaikka kaikille maailman jumalille". Pieni karhu sanoi ja hymyili leveästi ennen kuin kipitti hänkin kotiinsa.
"Niinhän ne kelpaisivat." Paksuli vastasi tyhjälle pihalle. Ne olivat kyllä hyviä omenoita. Nyt Paksulin kuitenkin teki mieli appelsiinia ennen iltapäivätorkkuja.
0 comments:
Lähetä kommentti