Isät kotiin, millä hinnalla?

Viime hallitus tarjosi kuuluisaksi käynyttä ja tyrmättyä 6+6+6 pakettia kotihoidontuelle. Pakkokeinot eivät kuitenkaan esimerkiksi KD:lle käyneet ja niin se kuten aika moni muukin hallituksen hankkeista kaatui jo hallituksen itsensä sisällä.

Paljon kuitenkin yhä edelleen puhutaan isien saamisesta kotiin hoitamaan lapsia enemmän kuin nykyään. Kuusi prosenttia on se maaginen luku, johon itsekin syksystä kuulun ja onhan se vähän. Se on vähän, vaikka kuinka yritettäisiin selittää asioita kulttuurillisilla, historiallisilla, tai valitse tähän oma -illa seikoilla. Se on vähän, vaikka kuinka puhuttaisiin perheen omasta vapaudesta valita. Se on vähän. Piste.

Tärkeämpää kuin se onko kyseessä vähän vai paljon isiä lienee kysymys siitä onko tämä se määrä isiä, jotka haluavat olla kotona? Onko tosiaan niin, että vain joka kahdeskymmenes meistä isistä haluaa olla kotona lapsensa kanssa? Jos näin on niin perheiden valintahan toimii.

Näin ei vaan taida olla. Kyse on rahasta.

Taloussanomat: Raha puhuu, isä käy töissä äiti hoitaa lapset.
HS: Huoli rahasta saa isät jättämään hoitovapaan äidille


Eli siinä kohtaa kun puhutaan, että miksi isiä ei saada käyttämään näitä hoitovapaita on turha käyttää termejä kuten asennemuutos tai jaettu vastuu. Kyse on rahasta. Ja mitä tälle asialle sitten pitäisi tehdä? Korottaa kotihoidontukea? Maksaa isille jonkinlaista lisäkorvausta hoitovapaan käytöstä? Tasata lakimuutoksin työnantajien velvollisuuksia ja maksuja molemmille vanhemmille?

Ei.

Meidän pitäisi saada naisten palkat samoihin kuin miesten palkat.

"AARGH! Se puhuu naisten palkoista ja palkkojen korotuksista tässä ajassa ja taloudellisessa tilanteessa. Senkin paha vasemmistolainen ja varmaan feministi, NIIN SENKIN FEMINISTI!". 

Sitaatti on tietysti kuvitteellinen, mutta se kuvastaa sitä ajatusmaailmaa, jossa me elämme. Me keskitymme näpräämiseen ja pakkoihin sen sijaan, että pyrkisimme luomaan työmarkkinat ja yhteiskunnan, jossa naisen tekemät työtehtävät eivät ole automaattisesti vähempiarvoisia kuin miesten.

On ihan turha yrittää puhua asennemuutoksesta, kun pääkaupunkiseudulla ihan tavallisen perheen tuloista jopa 30-40% menee ihan suoraan asumisen kustannuksiin. On typerää yrittää selittää työpaikkojen jakamisvastuuta, kun naisia palkataan johtotehtäviin pätevyyksistä riippumatta moninkertaisesti vähemmän kuin miehiä.

Kyllä, me tarvitsemme asenteellista muutosta. Mutta se muutos ei ole isien ja äitien päässä. Se ei ole se asennemuutos siellä missä sitä tarvitaan. Me tarvitsemme naisille enemmän palkkaa ja paremmat mahdollisuudet erilaisissä töissä. Me tarvitsemme asennemuutoksen siihen, että äitiys on ura ja isyys on harraste.

Jos me luodaan joku järjestelmä, jossa naisen työnantajalle korvataan kertakorvauksena rahaa kotona olosta, on se sama kuin sanottaisiin, että nainen kuuluu sinne kotiin. Turha sitä kai on sen enempää kiertää?


En haluaisi, mutta alan pikkuhiljaa kallistua sen pakon puoleen. Enkä tarkoita nyt mitään 6+6+6 mallia, jossa varmasti oli hyvä ajatus, mutta joka nykypäivänä toteutuessaan tarkoittaisi suuressa mittakaavassa vain sitä, että tuo yksi puolivuotinen jäisi käyttämättä. Sanon näin, vaikka tämän mittakaavan spekulointi voitaisiinkin laskea argumenttivirheeksi.

Luodaan kerralla pakkojärjestelmä. Äiti on puoli vuotta lapsen kanssa kotona. Isä on puoli vuotta lapsen kanssa kotona. Sitten saadaan loppu puoli vuotta jakaa ihan miten vaan. Ensin kuitenkin molempien on oltava kotona.

"AARGH! Sehän huutaa pakkoa! Sääntelypilkvisti! Byroslaavi! Vapauden ja isänmaan ja isien ja äitien ja perheyksikön vihaaja!"

Näinhän se menee. Joko me uskotaan vapaaseen valintaan ja ihmisten kykyyn toimia fiksusti ja huomataan, ettei se kaikessa toimi. Vaihtoehtoisesti pyritään sääntelemällä tai pakolla ohjaamaan ihmisten toimintaa ja ollaan byrokraatteja ja kukkahattutätejä.

Mitä me sitten voidaan tehdä? Pyrkiä kasvattamaan seuraavasta sukupolvesta fiksumpi ja järkevämpi ja auttaa heitä näkemään, että ihmiset on ihmisiä ja me ollaan kaikki samanarvoisia ja erilaisia? Toimia itse tässä jotenkin esimerkkinä kaikesta vastarinnasta ja huutelusta huolimatta? Vai valittaa hiljaa tuoppi kourassa odottaessa vuoroa karaokelavalle? Siirtää kaunat ja ennakkoluulot kaikille, joita tapaamme?

Eikö me voida myöntää, että tämä meidän maa, vaikka monessa ja siis tosi monessa asiassa hyvä maa onkin, niin kyllä meillä on vielä parannettavaa muussakin kuin bruttokansantuotteen velkasuhteessa? Eikö me voida sanoa, että hei meillä on vielä parannettavaa äitien ja kaikkien naisten asemassa ja lähteä sitä kautta tekemään parempaa maata ihan jokaiselle?

Ehkä sitä kautta meidän ei tarvitsisi lukea isistä, jotka haluaisivat, mutta eivät voi, tai äideistä, jotka tippuivat työelämästä. Ehkä me voitaisiin sen sijaan jokainen tehdä niin kuin sopii juuri meidän porukalle? Ei pakolla tai kulttuurisella pakolla. Vaan ihan oikean valinnan pohjalta.