Ihan muuta kuin isyyttä

Pakko kirjoittaa ihan muusta kuin perusvanhemmuudesta välillä.

Tänä viikonloppuna oli taas yksi Suomen suosituimmista kesätapahtumista, elikkä Jukolan viesti. Oltiin mukana nyt seitsemättä kertaa veljet+iskä -joukkueella ja vaikka tulos on aina ollut kohtalaisesta huonoon niin silti sitä löytää ittensä rämpimästä metsästä vuosi toisensa jälkeen. Tällä kertaa tosin keuhkotaudeista toipuvana mun osallistuminen ja hyöty oli aika nollatasoa.

Mutta se mistä halusin kirjoittaa on se fiilis ja meininki mikä Jukolan viestissä on.

Jos joskus mietitte mikä on se urheilulaji, jossa lapsi ihan oikeasti pääsee elämään reipashenkistä, kannustavaa ja yhteisöllistä meininkiä niin suunnistus on aika ykkönen. 16000 kilpailijaa, maailman huiput ja tavalliset tahvot kaikki samalla radalla. Tällä kertaa meidän joukkue hävisi voittajajoukkueelle vain kevyet 11 tuntia, mutta tulipahan juostua maailmanmestareita vastaan taas.

Viimeiset tyypit tulee maaliin siten, että koko alueella on jäljellä ehkä sadasosa ihmisistä ja työntekijät, silti joku tuntematon jaksaa huutaa ja kannustaa pohkeensa krampannutta, väsynyttä ja kyllästynyttä juoksijaa vielä sen viimeisen sadan metrin ajan.

Metsässä juostaan porukassa, jutellaan kisan ohessa ja autetaan kaveria pienemmässä tai isommassa ongelmassa lähes poikkeuksetta.

Ihan vaan noin kaiken kaikkinensa oli taas tosi kiva kokemus, vaikka tänä vuonna tulos olikin taas kohtalaisen huono, rata tappava ja yleisesti ottaen ei yhtään kiinnosta suunnistus ennen ensi vuotta.

Sitten onkin taas Jukola.