tiistai 8. joulukuuta 2015

Minäkin oli konservatiivinen nuori opettaja

Oli aika kun minäkin olin konservatiivinen nuori opettaja. Uskoin siihen, että itse saamani perusopetus oli paras mahdollinen. Miksi sen pitäisi muuttua? Minä halusin vain opettaa. En halunnut kehittää, tutkia tai osallistaa. Minä halusin vain opettaa. Ja opettaminen oli se mitä nimenomaan minä tein. Ei se mitä luokassa tapahtui yleisellä tasolla. Minä opetin. Minä olin vastuussa. Minä tiesin.

Ja minähän tiesin. Minä tiesin, ettei asioita tarvitse muuttaa. Minä tiesin, että toistamalla tarpeeksi kovaa "Ei toimi" voi torpata melkein mitä tahansa. Tiesin, että voin sanoa "Ei kuulu minulle", "Ei voi onnistua", "Ei ole olennaista", "Ei kuulu opettajan työhön" ja voin estää kaikkien uusien ajatusten ajamisen niin omaan maailmankuvaani kuin työyhteisööni.

En tiedä missä vaiheessa se muutos sitten tapahtui. Ehkä se oli muutama jääräpäinen kollega, jotka jaksoivat kokeilla ja takoa päähän, että ei haittaa, vaikka ei osaa kaikkea. Ehkä se oli kollegat, jotka auttoivat aina kun apua tarvitsi. Ehkä se vaan oli ilmapiiri, joka työpaikalla oli sellainen, että kyllä me opettajatkin voidaan oikeasti kehittyä ja kehittää.

Huomasin yhtäkkiä haluavani kokeilla jotain erilaista. En halunnutkaan tehdä asioita niin kuin olin aina tehnyt. Enkä ollut yhtään sen huonompi opettaja eikä maailma tai koulu ympärilläni romahtanut. Otin jopa osaa hankkeisiin. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Suostuin niin kutsuttuihin nakkihommiin. 

Ja kaiken tämän keskellä minä pystyin yhä tekemään sitä omaa työtäni. Sekin muuttui. Vähemmän minäminäminä ja enemmän rohkeutta antaa tilaa ja mahdollisuuksia oppilaille. Enemmän "Hei tärkeintä on rohkeus olla oma itsensä ja kokeilla, OPS kyllä ehditään käydä läpi" ja vähemmän "Mä en koskaan saa tehdä OPSin sisältöjä". 

Olen tehnyt ovenkahvatunteja. Olen istunut iltoja töissä. Silti olen osannut myös erottaa työni ja muun elämäni. En vastaa wilmaviesteihin yhä edelleenkään kotoani. Vastaan niihin töissä. Aamulla tai työpäivän jälkeen ennen kotiin lähtöä. En anna puhelinnumeroani vanhemmille kuin poikkeustapauksissa ja olen myös kieltänyt soittamasta. Ei se tehnyt minusta yhtään huonompaa.

Ja ne kokeilut. On menty päin seinää. On menty perse edellä puuhun. On tehty asioita niin, että Wilma on paukkunut. Silti niistä on opittu. Minä olen oppinut. Oppilaatkin ovat oppineet. Ja joka kerta kun, joku asia on epäonnistunut niin olen ajatellut, että seuraavalla kerralla pitää kokeilla jotain muuta. Olen luopunut palaamisesta aina vanhaan. 

Olen pitänyt tunteja, jossa ope kertoo ja taulukuva piirretään ja tehdään tehtäviä. Olen järkännyt omaan tahtiin opiskeltavaa matikkaa opintopiireissä. Olen pitänyt perinteisiä kokeita ja olen lyönyt arvioitavan kokeen kuusi viikkoa etukäteen katsottavaksi ja opeteltavaksi. Olen antanut arvosanoja ja olen arvioinut matematiikan kokeen eläimillä. Koala on eri asia kuin krokotiili.

Ja olen saanut tehdä työtäni. Ja joka kerta kun tajuan olevani liusumassa sinne "En tahdo tehdä tätä", "Miksi näin?" -moodiin, yritän ihan itse palauttaa mieleeni, että se on minusta kiinni. "Teen tämän". "Hei miten tästä saisi minun itseni näköisen ja meille sopivimman" on nykyään paljon parempia lauseita.

Kaikkein isoin kiitos siitä, että olen kasvanut pois nuoresta konservatiivisesta ja kaiken tietävästä opettajasta kuuluu kollegoilleni. Olen saanut tehdä töitä aivan käsittämättömän hyvien, ammattitaitoisten, avuliaiden ja ylipäänsä mahtavien tyyppien kanssa. Ei ole ollut mitään niin pientä tai niin isoa ongelmaa, etteikö sitä olisi voinut jakaa tai pyytää apua. Jos ikinä omassa työssäni osaan joskus olla puoliksikaan samanlainen uusille työntekijöille, kuin Eestarin ja Kantiksen porukka ovat minua kohtaan olleet niin voin olla tyytyväinen.

Open hommat on mahtavia. Saan tehdä työtä omana persoonanani. Vapauteni tehdä ja suunnitella asioita ja kehykset joissa toimia ovat maailman suurimmat. Se on ihan huikeaa. Arvostan sitä. Arvostan myös itseäni ja otan itselleni rajat. Se on minulle yhtä tärkeää, kuin tehdä työtäni hyvin.

Kaiken tämän keskellä olen uskaltanut kasvaa "Ei pysty, tiedän kyllä" -opettajasta "Ai voiko noinkin tehdä, aika siistiä" -opettajaksi. Tai ainakin haluan uskoa niin. Tottakai aina on niitä yt-aikoja, jolloin Rovio tai Supercell vievät voiton diaesityksestä (Ei oikeasti esimiehet. Ei tietenkään oikeasti). Mutta ymmärrän sen hyvän, mitä opettaja voi työnsä kehittämisestä saada. 

Tämän tekstin inspiroi tämän päivän #HundrED -hankkeen alkutapahtuma, joka taas innosti vaikka kuinka hirmusti. On mieletöntä, että on olemassa ihmisiä, jotka ihan rehellisesti ja rohkeasti toteavat tekevänsä vaatimattomasti maailman parhaan ja huikeimman koulutuksen hankkeen ja uudistusmallin koskaan. Se on aika hieno tavoite. Se on se asenne, jota me tarvitaan.

Huomenna hehkutan lisää itse tapahtumaa. Nyt piti hehkuttaa vaan tätä intoa, jonka siitä sai.

Jos minä pystyin niin sinäkin voit kasvaa pois konservatiivisuudesta. Sinäkin voit kasvaa rohkeaksi ja innokkaaksi, vaikka minä en joka hetki siihen kykene. Ja jos et, niin arvaa mitä? Ei haittaa, koska me ollaan kaikki omanlaisiamme. Sekin on hienoa :)

On vähän siistiä mennä takaisin töihin tammikuussa.

2 comments:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos! Jotenkin rohkaisi tämä, jatkamaan, kokeilemaan, tekemään edelleen omalla persoonalla, vaikka se ei kaikkia aina miellytä. Nuori opettaja kiittää tästä ja koettaa huomennakin laittaa itsensä peliin. :)

Timo K kirjoitti...

Jos tämä teksti edes yhdelle ihmiselle sai tuollaisen fiiliksen, niin oli ehdottomasti sen arvoista :)