Ihminen on luoja ja rakentaja

En muista koska olisin viimeksi rakentanut jotain itseäni suurempaa. Pyry tekee sellaisia rakennelmia viikottain. En muista koska olisin rakentanut jotain vain siksi, että voin rakentaa. Pyry tekee niin päivittäin.

Ihminen haluaa rakentaa. Ihminen haluaa luoda asioita. Se on meissä aivan synnynnäinen piirre. Siksi meidän kuvittelemamme jumalat ovat aina luojajumalia. Ne ovat olentoja, jotka kykenevät luomaan kokonaisia maailmankaikkeuksia ja todellisuuksia. Me parhaamme mukaan kopioimme tätä täydellistä rakentajaa omissa yhteiskunnissamme ja elämissämme. 

Me arvostamme kauneutta, estetiikkaa, muotoa ja tarkoitusta. Ennen kaikkea me kuitenkin arvostamme sitä, kun ensin jotain ei ole ja tästä olemattomasta muodostuu jotain. Se voi olla musiikkia, pilvenpiirtäjä, senkki, maalaus tai novelli. Ensin ei ole. Nyt on. Se on maagista. Se on todellista. Se on ihmisyyttä ehkä kaikkein aidoimmillaan. 

Olen varmasti joskus rakentanut suhteessa itseeni jotain noin korkeaa. Toki autoin nytkin rakentamisessa. Mutta minä en ollut tämän luoja. Olin ennemminkin työkalu, nostokurki jonka avulla varsinainen rakentaja, tekijä, sai teoksensa valmiiksi. 

Paitsi ettei se ollut valmis. Mikäli meillä olisi ollut enemmän yksittäispaloja olisivat ne jatkaneet tätä Babylonin tornia yhä korkeammalle. Sellainen on ihminen. Korkeammalle, nopeammin, voimakkaammin. Olympian ihanteet pätevät kaikessa mitä me teemme sydämellä ja intohimolla. Ja lapsella sydän ja intohimo on mukana kaikessa tekemisessä.

Se rakentaminen ja luominen on kaiken intohimon keskiössä. Tarve tuoda omat ajatukset, visiot, tunteet ja haaveet näkyviksi. Lapsi tekee sen. Lapsi piirtää, maalaa, rakentaa ja leikkii aina täysillä.

Miksi se häviää niin monella aikuisella iän myötä? Miksi ihminen luopuu hulluista unelmista ja toteutumattomista haaveista vain sopeutuakseen. Miksi ihminen suostuu olemaan luomatta ja rakentamatta vaan tyytyy siirtelemään palikoita kädestä toiseen, paikasta toiseen, koskaan kasaamatta niitä traktorin lavalle taivaita kohti tavoittelevaksi värikkääksi muoviseksi sateenkaareksi?

Kirjoitin tänään tästä tornista facebookiin seuraavanlaisen päivityksen: Interaktiivinen installaatio- ja performanssiteos; Hetki ennen luovaa tuhoa, joka kuvaa nykyajan hektisyyttä, tarvettamme yhä brutaalimpiin todellisuuskuvauksiin ja ihmisen kaipuuta olla luoja ja rakentaja tuhoajan tai puurtajan sijaan.

En ole taiteentuntija enkä tiedä kuinka pahasti tuossa kuvauksessa meni termit ja kuvaukset sekaisin oikeiden käsitteiden kanssa. Mutta joku sellainen olo mulle tuli, että on järjetöntä kuinka paljon me nykypäivänä halutaan elää elämäämme toisten ihmisten tekemisen kautta. Me ihaillaan julkkiksia, jotka ei välttämättä luo yhtään mitään. Me kuunnellaan ihmisiä, joiden sisältö on nolla, täynnä vihaa, purkamista, estämistä ja jarruttamista sen sijaan, että me etsittäisiin rakentajia, yhdistäjiä, luojia. Me turvaudutaan siihen kuvitteelliseen luojaan sen sijaan, että rakennettaisiin itse. 

Sorrun tähän itsekin. Haluaisin luoda paljon enemmän kuin mitä teen. Haluaisin rakentaa, kirjoittaa, sanoa ja kertoa paljon paremmin kuin mitä osaan.  Ja sen jälkeen marisen asiasta julkisesti...

Mutta on siinä legorakentamisessakin, ylipäänsä rakentamisessa, tekemisessä, luomisessa vaan jotain sellaista äärimmäisen palkitsevaa. Se painelee jotain niitä alkukantaisia nappuloita ihmiskehossa. Se Duplopalikoiden kasaaminen päällekkäin liittää osaksi ihmiskuntaa, joka on rakentanut Kiinan muurin, Panaman kanavan, ISS -avaruusaseman ja 3D-tulostimia, jotka tulostaa suklaata. Se kiinnittää siihen kaikkeen edistykseen, tulevaisuuteen ja menneeseen, jossa me rakennamme uutta ja säilytämme vanhaa. Se on osa kaiken ihmiskunnan tiedon perimyksen jatkoa. Se on liskoaivojen jälkeisen ihmisen perustarve.

Ja sit meissä kaikissa asuu Loki, Anansi, Kali, Sekhmet tai mikä tahansa muu nimi millä sitä halutaan kutsua. Se jumalallisen rakentajan toinen puoli. Se joka nauraa tornien kaatuessa ja tanssii sivilisaation raunioilla ihmisen raadollisuudelle. Ei se ole paha puoli. Se on vain pimeämpi, alkukantaisempi ja julmempi puoli kuin rakentaja. Se on keppostelija ja kaaos. Se on maitomies Ronnie Soak. 

Ja sekin tulee meidän jokaisen sydämestä. Koska me ollaan ihmisiä. Äärimmäisen epätäydellisiä ja silti täydellisiä juuri sellaisena kuin olemme. Legoilla rakentaminen on joskus myös aika syvällistä hommaa. 

Kuinka pelata lautapeliä 2-vuotiaan kanssa.

Me ostettiin pari viikkoa sitten Pyrylle sen ensimmäinen lautapeli. Pelin nimi on Nälkäinen nalle. Siinä on muutama eri peliversio, joilla voi harjoitella pienen lapsen kanssa erilaisia taitoja. Löytyy motoriikan harjoittelua, muistipeliä, kuvion tunnistamista ja vaikka mitä.

Kuva Betterboardgames.co.uk

Peli on oikeasti aika hieno ja siinä on kivoja elementtejä. Siinä on helppoja ja vaikeita asioita ja nappulat ja osat on hyvälaatuisia. Rakentelu on tarpeeksi helppoa, jotta pienetkin lapset saa pelin kasaan. Pelivaihtoehdot on toki lautapelifriikille melko höttöä, mutta kaksivuotiaalle hyvinkin monipuolisia.

Ostettiin peli ja avattiin se kotona. Pyry oli ihan innoissaan paloista ja halusi opetella heti miten peliä pelataan. Näytettiin sille miten noppaa heittämällä piti etsiä nopan osoittamia paloja ja laittaa ne lusikan kanssa nallen suuhun. Liukkaan lusikan päällä pahvipalan kuljettaminen nallen suuhun ei ole nimittäin lainkaan helppoa. Pyryllä kuitenkin riitti intoa aika hyvin. Meikä fiilisteli jo, että tästä jätkästä tulee kova 7 Wonders vastus ennen kuin menee eskariin.

Kuva Betterboardgames.co.uk

No ei se ihan niin mennyt :)

Ekalla kerralla tosiaan halusi kyllä heittää noppaa ja pelata "oikein" kun kaikki oli uutta. Nykyään pelin pelaamiseen kuuluu seuraavat elementit.

Peli otetaan ylähyllyltä. Peliä avataan muutama minuutti, koska aikuinen ei saa auttaa. Jos aikuinen auttaa, palataan alkutilanteeseen.

Palat levitetään pöydälle ja nalle  nostetaan pystyyn. Sen jälkeen hylätään kaikki muut palat paitsi pinaatit. Noppa käännetään osoittamaan pinaatteja ja kumpikin vihreä pinaattipala etsitään käteen. Joskus otetaan kaikki muut palat ja heitetään lattialle.

Pinaatit laitetaan karhun otsasta sisään. Tämä on tärkeää. Niitä ei missään tapauksessa saa laittaa karhun suusta, koska silloin karhu syö ne. Sen sijaan pinaatin tunkeminen karhun otsasta sisään antaa pisteitä. Tosin vain jos pinaatin löytää välittömästi karhun alta. Muussa tapauksessa karhu lentää pois laatikosta ja palataan pelin alkutilanteeseen.

Muut palat kerätään lattialta ja kaikki palat, pinaatit mukaanlukien otetaan kahteen käteen. Palat heitetään lattialle tai pöydälle. Noppa heitetään laatikkoon, jonka jälkeen se nostetaan taas osoittamaan pinaattia. Pinaattipalat etsitään pöydältä ja lattialta. 

Pinaatinpalat tiukasti kädessä, etsitään muita paloja, jotka voidaan syöttää karhulle ohjeiden mukaan. Ensin vaikkapa mansikat, sitten mustikat, porkkanat jne. Karhu syö nätisti kaikki, jos se on laitettu takaisin pinaatinetsinnän jälkeen. 

Jos aikuinen tarjoaa lusikkaa tai lautasta mukaan peliin, heitetään kaikki palat pois ja palataan alkutilanteeseen. Jos lusikka on jäänyt pöydälle, heitetään se lattialle ja käännetään noppa johonkin muuhun asentoon kuin pinaatti.

Pinaatti!

Kun kaikki muut palat on laitettu karhun suuhun otetaan pinaatit ja työnnetään ne karhun otsan läpi. En uskalla ostaa lapselleni pinaattia ruoaksi ennen kuin täyttää vähintäänkin yksitoista. Taitetaan karhu laatikkoon ja pakataan tavarat takaisin.

Suljetaan laatikko.

Avataan laatikko ja etsitään pinaatit. Pinaattien löydyttyä laitetaan laatikko takaisin kiinni. 

Käännetään laatikkoa muutaman kerran kuuluvasti ympäri, jotta varmistetaan myös auditiivisesti pinaattien ja nopan olevan yhä laatikossa. Mikäli pinaatteja ei kuulu, toistetaan edellinen kohta.

Viedään laatikko takaisin hyllylle täysin samaan kohtaan kuin aiemmin. Mikäli laatikko ei mene samaan kohtaan, palataan alkutilanteeseen.

Seuraavalla kerralla säännöistä ovat pysyviä laatikon paikka, otsa ja pinaatti. Kaikki muu toimii erilaisista pelipiireistä tutuilla house rules -mentaliteetilla.

Ehkä se 7 Wonders on hetken vielä kaapissa. Bohnanzaa saa pelata äitinsä kanssa. Sit on ihan sama mulle kumpi niistä voittaa, kunhan mun ei tarvi hävitä.

Mutta hauska peli toi on. Pitää ostaa kyllä lisää pelejä sille. Ja sit jos joku vierailee meillä ja löytää lattialta semmosen sinisen muovihärpäkkeen ni se on ton karhun lippis, jolla vois estää pinaatin tunkemisen otsasta läpi. Se olis tosi kiva löytää.

Vitsi pelaaminen on kivaa :)